Syksyn viimeisiä hetkiä: Burning Leaves

Syksyn viimeiset hetket olen viettänyt jälleen tuoksumaailmaa köyhdyttäneessä flunssassa, joka jatkui viikkokausia. Tuoksujen käytöstä en ole varsinaisesti tuokkoisenakaan luopunut. Rakkaisiin tuoksuihin pukeutuminen lohduttaa, vaikka niitä ei itse haistaisikaan. Tieto päivän tyylin ja tunneilmaston lähtöasetusten säätämisestä riittää. Kun henki alkoi vihdoin kulkea, ensilumi oli jo satanut ja syksyn viimehetket menetetty. Silti onnistuin vielä saavuttamaan lyhyen syksyisen rakastumisen ennen joulun makeita ja mausteisia tuoksuja. Aiemmin jumiuduin paljon pidemmiksi ajoiksi samaan tuoksuun, mutta vähitellen olen alkanut elää tuoksujeni kanssa voimakkaammin säiden ja vuodenaikojen mukaan päivän fiiliksen lisäksi, mikä tekee maustani entistä ailahtelevamman. En ole koskaan aiemmin joutunut syömään sanojani yhtä monen testaamani tuoksun kanssa, muutaman kuukauden päästä ensitestauksesta, kuin viimeisen vuoden aikana. Erityisesti kesäksi lanseeratut makeat kukkaistuoksut ovat yllättäen tuntuneet huomattavasti raikkaammilta ja miellyttävämmiltä kylmässä ilmastossa, kuin kevään muutenkin tuoksurikkaassa ympäristössä. Yleisesti olen huomannut talven olevan tuoksuille lempeämpi ympäristö. Luonnon tuoksut eivät kilpaile hajuveden kanssa, eikä kostea ilma takerru roikkumaan nuotteihin. Talvi on tuoksujen tyhjiö, jonka hiljaisuuteen voi vaivatta lisätä mitä tahansa.

Illusion syksyisestä haravatalkoo- tai puusauna+naku-uinti -päivästä tarjosi CB I hate perfumen Burning Leaves (Christopher Brosius, 2005). Kostean palavan puun ja vaahteranlehtien tuoksu on muiden I hate perfumen tuoksujen tapaan hyvin simppeli ja iholla lähes muuttumaton. Ei monimutkaisia nyansseja tai seikkailua tuoksuavaruudessa, vain täydellistä mielenhiljaisuutta ja terapiaa muutamalla hauskalla syysmuistolla höystettynä. Köllöttelyä lehtikasan kosteassa sylissä tai jännittävää tarhatädin vaanimista piilossa lehtien alla. Burning Leavesin savuisuus on lempeä ja makea, hitaasti palavien kosteiden vaahteranlehtien tuoksu. Lehtien karamellisoitumisen voi haistaa iholta. Harrastan enää harvoin mökkeilyä ja muuta eräjormailua, mutta niihin liittyvät tuoksut ovat lähellä sydäntä ja lapissa vietetyt lapsuuden lomat hyvässä tallessa muistin sopukoissa. Moni saattaisi sanoa, ettei koskaan haluaisi tarkoituksella tuoksua samalta kuin nuotioillan jälkeen savun hajun pesiydyttyä hiuksiin ja vaatteisiin. Minä jättäisin useimmiten suosiolla sen nuotiolla kökkimisen muille ja ottaisin pelkän tuoksun! Suorastaan suren sitä kun retkeilyviikonlopun vaatteet ja hiukset on väistämättä joskus pestävä.

Olen täysin rakastunut tuoksujen takana olevan Christopher Brosiuksen suosimaan vesipohjaan ja täysin varma, että suuri osa talon tuoksujen kauneudesta piilee juuri siinä. Tuoksu säilyy iholla ehkä vähemmän aikaa kuin tavallinen, mutta minulle riittävästi. Vesipohjan ansiosta tuoksut ovat kevyitä ja mahdollistavat hieman kyseenalaisistakin tuoksuista nauttimisen melko yksityisesti ilman muiden kummeksuvia katseita. Burning Leavesin kohdalla esimerkiksi mieheni ei täysin ymmärtänyt kylmäsavustetun vaimonsa ihanuutta In the Libraryn ja Black Marchin kokiessa samanlaisen kohtalon. Lisäksi tulen aika huonosti toimeen tavanomaisten alkoholipohjaisten hajuvesien ensikäryjen kanssa. Ne pilaavat usein nautinnon ensinuoteista, ja niiden vuoksi monet tuhdit vintage-hajuvedet ovat hyvin kaukana mukavuusalueeni rajapinnasta, vaikka kovasti haluaisin tehdä tuttavuutta historian suurnimien kanssa. Onnekseni aika on minunlaisilleni tuoksujen ystäville suotuisa. Jos olisin syntynyt viime vuosisadan alussa, olisin ollut mieltymysteni kanssa vaikeuksissa.

Tuoksuva syksyni oli tänä vuonna lyhyt, mutta sitäkin rakkaampi. Liian nopeasti aikaikkuna on sulkeutumassa, eikä Burning Leaves kutsu minua enää aamuisin yhtä intensiivisesti.  Haluaisin kovasti lisätä sen kokoelmaani, mutta luulen kaipaavani sen seuraa uudelleen vasta kevättalvella/keväällä hiihtoretkellä laavun suojissa paistettujen retkieväiden aikaan. Voi olla, että hankinta jää odottamaan parempaa aikaa mielitekojeni lipuessa väliaikaisesti muualle. Ensimmäiset joulukukat ja leipomukset ovat saapuneet matalaan majaamme ja on aika siirtyä nauttimaan vuoden otollisimmasta gourmandien nauttimisajasta. Tänä vuonna toivon joulupukilta lahjaksi toimivaa hajuaistia, ettei jouluakin tarvitsisi viettää pikakelauksella joskus ystävänpäivän tienoilla.

Vuoden tapahtumia ja henkistä kasvua

Kuva

                                           
Talven tuoksu on tänään 1-vuotias! Vuoteen on mahtunut valtavan paljon kokemuksia ja tuoksuja, jotka haluan muistaa. Osa alkuvuoden tapahtumista on jo nyt muuntunut tuoksumuistoiksi. Esimerkiksi Versense muistuttaa ainoasta yksinasumisen ajanjaksosta elämässäni. Se jäi mieleen seikkailuna ja todellisena itseeni tutustumisen intensiivikurssina. Mielenkiintoisen sosiaalisen kokemuksen lisäksi tuoksu muistuttaa siitä valtavasta ikävästä ja helpotuksesta, kun mies palasikin maailman matkailultaan ehjin nahoin kotiin.

Kesä sisälsi paljon unelmointia, jännitystä ja haaveilua tulevasta. Tuoksujen suhteen testailin hurjalla vauhdilla kaikkea uutta. Haistelemistani näytteistä suunnilleen 1/4 oli täydellistä ajan tuhlausta, 1/4 ehkä ihan kelpoja tuoksuja jollekin muulle ja 1/4 tuoksuja, jotka sopivat minulle täydellisesti, mutta jättävät tunnetasolla kylmäksi tai innostus hiipuu uutuudenviehätyksen mukana. Viimeinen neljännes koostui pääosin tuoksuista, jotka jäivät jonkintasoiseen käyttöön. Aina hetki ei ollut sopiva tai jokin potki vastaan kunnes hyvin hitaasti lämpenin. Varsinaista rakkautta ensinuuhkaisulla tai pitkäikäistä sielunkumppanuutta tapaa todella harvoin. Luultavasti yhtä harvoin kuin ihmissuhteissa. Toisinaan rakkaussuhde tuoksuun on kiihkeä ja intensiivinen... pullon loppuun asti. Jokaisen täydellisenkin hajuveden loppuessa joutuu kohtaamaan sen ilkeän hetken kun kysyy itseltään, hankkisinko tätä vielä uuden pullon? Suurin osa suosikeistakaan ei lopulta läpäise tulikoetta. Näytteiden ja pikkupullojen kanssa kysymykseen on useimmiten helppo vastata, mutta toisinaan se on johtanut myös epämiellyttään sisäiseen vuoropuheluun minuudesta ja omien mielihalujen monimutkaisuudesta. Välillä ero on raastava, vaikka ratkaisu olisi oikea. Toisinaan suhde jakuu entistä intohimoisempana ehkä juuri siksi, että se on joutunut taistelemaan selviytyäkseen.

Kuva

On tuskin kovin suuri yllätys, että kesä jätti jälkeensä hyvin harvoja uusia suosikkeja. Koin nopeatahtisen näytteiden läpikäynnin työlääksi ja jäljelle jäi lähinnä väsymys. Testailu vei tuskastuttavan paljon aikaa ja ihotilaa tuoksuilta, jotka olen jo kokenut hyväksi. Suosikeille jäi kokoajan entistä vähemmän aikaa eikä kokemusten määrä korvannutkaan laatua. Harrastukseni oli hetken aikaa jopa kriisissä. Pohdin hartaasti, onko enemmän todella enemmän vai pärjäisikö tuoksujenkin kanssa vähemmällä. Lopulta kriisi ratkesi itsestään hidastamalla tahtia, nauttimalla, keskittymällä. Palasin nauttimaan tuoksuista kuin viiden ruokalajin illallisista McDonaldsin autokaistan sijaan. Hitaudesta tulikin hyve. Tavallisesti minulla kestää muutama päivä tuoksun testaamiseen ja siitä kirjoittamiseen, toisinaan ajatus selkiytyy vasta viikkojen testaamisen jälkeen. Varsinkin vainoavien, outojen, hyvien ja erittäin hyvien tuoksujen kanssa hitaus on auttanut erottamaan timantit helmistä. Kesän suosikeiksi, joiden kulutukselle ei loppua näy, jäivät kaikki kohtaamani lakritsit; makeat, vahvat, mausteiset ja raikkaat.

Tahtia hidastamalla syksyn aikana onkin löytynyt uusia suosikkeja jonoksi asti, ja nyt kun on taas aikaa kirjoittaa, sormet ja hajuaisti suorastaan syyhyävät. Viileiden ilmojen saapuessa maku on keikahtanut sielua lämmittävien mausteiden, gourmandien ja nahkojen suuntaan. Tuoksujen kanssa rauhoittumiseen yhdistyi myös rauhoittumista elämässä yleensä. Esimerkiksi ensimmäisen oman asunnon hankkiminen, mikä aiheutti aluksi yllättävän suurta ahdistusta ratkaisun pysyvyydestä. En muista edes naimisiinmenon tuntuneen yhtä elämää mullistavalta, vaikka päätöksen suuruus ja tunteellisuus ajoittain mykistivät ja saivat jähmettymään innon lisäksi kauhusta. En siis ilmeisesti ole enää lähdössä asumaan kommuuniin, au pairiksi tai kehitystyöhön Afrikkaan, ainakaan lähitulevaisuudessa. Mutta minulla on oma koti. Vähitellen ahdistus on muuttunut pysyvyyden kauneudeksi. Olen asettunut aloilleni. En enää odota ympäristönvaihdoksen tai pikaratkaisujen tuovan elämään mielenkiintoa ja onnea, nyt onni on tehtävä alusta asti itse. Välillä kauhistuttaa miten paljon on jo tapahtunut, ja silti suurimmat seikkailut ovat vielä edessäpäin. Olkoon ne myös tuoksuvia sellaisia.

Ehdottomasti seuraava taloprojektini

Vartaloöljyä ja laventelia, rakkaudella

Pyrin käyttämään tuoksuvaa kosmetiikkaa mahdollisimman harvoin, koska käytän hajuvettä melkein aina. Poikkeuksena ovat bodyshopin vartalovoiteet joihin välillä hairahdun ja kylpyvaahto. Weledan pieniä 10ml vartaloöljypullosia en pystynyt tällä kertaa vastustamaan ensimmäisten pakkasten iskettyä ihoon. Minulla on atopiaan taipuvainen kuiva iho, joka erityisesti talvella muuttuu kutiavaksi ja ärtyneeksi todella helposti. Sen vuoksi rakastan käyttää iholla öljyä pehmitykseen ja kosteuden sitomiseen joko yksikseen tai yhdistettynä kosteusvoiteeseen. Öljy on myös osa laittautumisrutiinejani, sillä olen havainnut sen toimivaksi tatuoinnin värin kirkastajaksi ja kosteuttajaksi ennen säärten esittelyä mekon helman alta.

Weledan öljyillä on myyntipuheiden mukaan myös kosmeettisia vaikutuksia. Koivua selluliittiin, ruusua elvyttämään ihoa, granaattiomenaa ikääntymisen merkkejä vastaan, laventelia rauhoittamaan ja sitrusta virkistämään. Luulen, että ainakin koivulla ja granaattiomenalla saisi lotrata hieman 10ml enemmän, jos haluaisi nähdä vaikutuksia. Toistaiseksi minulle riittää ihan vaan ihoa pehmittävä ja tuoksuilla mieltä hellivä vaikutus. Tuoksuvilla öljyillä on minuun erityinen mielialaa nostattava vaikutus ja iho tuntuu niiden jäljiltä mukavan raukealta. Öljy tuntuu aidommalta kuin voiteet ja lämmittää ihon lisäksi sielua tahmaisuudesta huolimatta. Myös tuoksut tuntuvat uppoavan öljyyn paremmin, voiteiden tuoksut tuntuvat usein keinotekoisemmilta. Ihon lisäksi tuoksuvat öljyt ovat pehmittäneet suhtautumistani laventeliin. En ole aikaisemmin ollut laventelin suuri ystävä, mutta vähitellen se on alkanut löytää paikkansa sydämessäni fiilisteltyäni laventeliöljyni kanssa iltaisin. Tuoksukynttilät ja pyykinpesuaineet ovat olleet laventelille huonoa mainosta ja aiheuttavat ainakin minulle helposti ikäviä siivousaineassosiaatioita aina haistaessani laventelin. Myös monille kukille, erityisesti valkoisille sekä sitrus-tuoksuille on käynyt samoin.  Arki on ympäröity niin monilla keinotekoisilla tuoksuilla, että välillä on vaikeaa tunnistaa jotain miellyttävää ja aitoa sen tullessa vastaan.

Jo ennen laventeliöljyä tietä tasoitti lakritsi-mielessä minulle suositeltu Brin de Reglisse (Jean-Claude Ellena, 2007), jossa lakritsin rinnalla tuoksuva laventeli oli välitön huokaus raitista ilmaa ja kävely auringossa kuivahtaneen yrttipellon laidassa. En varsinaisesti haista tuoksusta heinää, mutta se varmaan tekee tuoksuun kuivattujen yrttinippujen tunnun. Tuoksu nousi ensinuuhkaisulla yhdeksi syksyn suosikeistani. Puolikkaana miinuksena tuoksulle annan loppumetrien turhan palasaippuaisen tunnun, vaikka olen alkanut sietää jo sitäkin. Ilmeisesti kymmenen maistamiskertaa on hyödyllinen lapsuuden oppi myös tuoksujen suhteen. Nyt näyte on lähes lopussa ja painin pihiyteni kanssa. Tuoksu olisi ihana, mutta hyvin ellenamaisen kevyt ja lyhytkestoinen iholla hintaan nähden. Harmittelen usein Ellenan tuoksujen huonoa kestävyyttä, mutta ilmeisesti se on niiden raikkauden ja runollisen haurauden hinta. Tuoksu viihtyy aivan ihon pinnassa, mikä ei tavallisesti ole huono asia, mutta Brin de Reglissen kanssa tuoksun niin fantastiselta, että haluaisin ympärilläni olevienkin huomaavan sen.

Kuva

Paljon makeamman, mutta mieluisan laventeli-kokemuksen antoi myös Chloen Eau de Fleurs- sarjan Lavande (Domitille Berthier, 2010). Oikeastaan yllätyinkin vähän, koska Chloen tuoksut eivät ole kuuluneet suosikkeihini koskaan. Lavandessa iiris, myski ja bergamotti tekevät tuoksusta lempeän turvallisen ja raahaavat laventelin lähemmäs mukavuusalueeni rajaa. Tuoksun puinen pohja tukee laventelista sydäntä ja laventeli pysyy tuoksun tunnistettavimpana osana vaikkei olekaan äänekäs. Yhdistelmä on seesteinen ja rauhoittava, vaikka en vielä ole täysin päättänyt muistuttaako se toisinaan huuhteluainetta vai sikiääkö kuvitelma aikaisemmista laventelitraumoista. Laventeli osana kukkaistuoksua on minulle vaikea, koska haistan sen kitkeränä riitasointuna kun se on yhdistetty tyttömäisen hempeisiin söpöilykukkiin. Ehkä siksi minulle on jäänyt niin pitkäksi aikaa kuva laventelista kuivana vanhana akkana hapantamassa kaiken ilon. Lavandessa kukkakimpun muut osaset ovatkin enemmän vihreitä eikä kitkeryys tule esille. Lavande tuntuu laventelituoksuksi oikeastaan aika modernilta. Voisin harkita sitä kilpailijaksi sadepäivän iiristuoksuille. Laventeli-innossani yritin lopulta antaa uuden mahdollisuuden myös Jo Malonen Amber&Lavenderille, mutta sen kanssa tuli raja vastaan. Tarvitsen laventelini edelleen kiedottuna johonkin herkulliseen, tuttuun ja lempeään. Onneksi laventelituoksuja riittää, joten intoni saa vielä varmasti lisää uusia virikkeitä.

Viimeinen koulupäivä, Lacoste pour Femme

Yllä oleva kuva kertoo suunnilleen, millaisissa puuhissa olen ollut viimeisimmän kuukauden. Nyt on kuitenkin lopputyö tehty ja valmistuminen häämöttää. Vietin pari viikkoa sitten tunteellista opiskelun lopettajaispäivää. Valitsin aamulla tuoksun erittäin kiireellä nukuttuani pommiin, mutta oikeastaan valinta oli itsestäänselvä kun en miettinyt sitä liikaa. Tuoksun löytyminen kaapin perimmäisestä nurkasta ei niinkään. Valitsin tuoksuksi Lacoste pour Femmen, jonka olen alunperin hankkinut ylioppilasjuhlia varten. Ostin sen tarkan harkinnan ja useiden testikäyttöjen jälkeen lahjakortilla, joka oli mieheni ensimmäinen syntymäpäivälahja minulle. Usein kiireessä syntyvät parhaat päätökset. Jos minulla olisi ollut viimeisen koulupäiväni aamuna aikaa, olisin ehkä valinnut jonkun uudemmista suosikeistani. Jonkun jossa tunnen oloni iloiseksi ja virkeäksi, säteileväksi ja itsevarmaksi. Kiireessä mieleeni juolahtivat kuitenkin tuoksuun liittyvät muistot ja suihkautin sitä ranteisiin ennen kuin edes mietin, miltä se tuoksuu.

Nopea ja aamu-uninen kuva

Varmaan ajattelin aikoinaan tuoksua valitessani sen olevan hyvin aikuismainen ja elegantti, jotain millä vaikuttaisin edes hiukan vanhemmalta. Muistan ajatelleeni sen tuoksuvan hyvin hienostuneelta, puuteriselta ja pehmeältä. En halunnut mitään leikkisää tai erottuvaa vaan tuoksun piti olla ensisijaisesti asiallinen kauluspaidan ja silkkihuivin kanssa käytettävä pätevän naisen tuoksu. Jos henkistä nutturaa vielä vähän kiristäisi, se laskettaisiin plussaksi. Käytin tuoksua paljon koko kesän 2007, joten siihen liittyvät muistoissani lukion loppuminen, muuttaminen pois lapsuudenkodista sekä päivä jolloin sain kuulla opiskelemaan pääsystä. Olin niin varma siitä mitä haluan isona tehdä, etten ollut hakenut kuin yhteen opiskelupaikkaan. Kun viesti vihdoin tuli, helpotus ja into tuleviin opiskeluihin oli valtava. Tuntui, että sain helpotuksesta henkäistyä keuhkot tyhjiksi asti ensimmäisen kerran pääsykokeiden jälkeen. Olin varma, että opiskelupaikka ja kotoa muuttaminen ratkaisisi kaiken parhain päin. Ja kyllähän se tietysti ratkaisikin kun elämän suurin ongelma oli suunnilleen se, ettei vain tarvitsisi enää koskaan mennä matikan tai fysiikan tunnille. Haistellessani tuoksua muistan elävästi leikkipuistossa ja rannalla vietettyjä öitä ja omassa asunnossa elämisen harjoittelua. Edelleen ensimmäinen henkäys tuoksua tuo tullessaan voimakkaan ilon ja huolettomuuden tunteen, joka on räikeässä ristiriidassa sen kanssa, miltä tuoksu alkaa tuntua heti ensimmäisten flashbackien jälkeen.

Kiintymykseni tuoksuun kesti sen kesän, jokin siinä alkoi vähitellen nyppiä. Suunnilleen yhtä kauan kesti tajuta ettei oman talouden pyörittäminen ja ammattiin opiskelu ehkä ollutkaan lopulta yhtään helpompaa kuin käydä lukiota kotoa käsin. Varsinkin kun asuin jo lapsuudenkodissanikin melko usein itsekseni tarvitsematta kuitenkaan huolehtia laskuista tai likakaivojen putsauksesta. Itse asiassa tuoksu on nykyään mielestäni aika hirveä. Se on omituisen makea, puuterinen ja kuiva. Freesian tukahduttavan imelä tuoksu tuntuu kääntävän vatsaa jo alkunuoteista asti. Kuvittelen täydellisen näköisten kotirouvien tuoksuvan tältä raahatessaan mukanaan täydellisen liiton  kulisseja päivästä toiseen. Pään sisällä kirkuu, mutta kireä hymy pysyy naamalla. Saattaisin edelleen pitää tuoksusta ellei pinnassa leijuva saippuaisuus tekisi siitä huuhteluainemaista. Tuoksuu kieltämättä hienoilta värin mukaan lajitelluilta käsipyyhkeiltä sen kauluspaitaisen ja silkkihuivisen täydellisen naisen täydellisessä kodissa. Pippurin ja suitsukkeen mausteisuus kyllä miellyttää ja tuo siihen jonkintasoista jännittävyyttä. Puu ja puuterisuus tekevät tuoksusta sen verran kuivan ja pölyyntyneen oloisen, että se kiristää nahkaa ja kuivaa kurkkua. Toisaalta puuterisuudessa on omaa vanhanaikaista viehätystäkin, vienoa ja klassista naisellisuutta. Kokonaisuutena hyvin omituinen yhdistelmä erilaisia tyylisuuntia, joita en saa päässäni kasattua yhteen järkeväksi kokonaisuudeksi.

Herää kysymys, miksi en ole jo hankkiutunut siitä eroon. En muista käyttäneeni tuoksua iholla kertaakaan viiteen vuoteen. Ainakaan kahden viimeisen vuoden tuoksu-tilastoistani sitä ei löydy, mutta pullon suusta olen sitä joskus nuuhkinut. Jokaisessa muutossa se on ollut kirppari-uhan alla, mutta jotenkin olen aina päätynyt antamaan sille lisää armonaikaa. Vaikka tuoksu onkin kokenut ajan kuluessa täydellisen inflaation, luulen sen olevan kuitenkin juuri se jota vanhana kurttumuorina hipelöin ja muistelen nuoruutta. Jo nyt palaan siihen mielelläni parin ensimmäisen sisäänhenkäyksen vuoksi. Koska tuoksulla ei ole nykyhetkeen minkäänlaista tarttumapintaa, se on kuin kuiskaus korvaan menneisyyden minulta. Iholle en enää uskalla sitä suihkauttaa, koska tuoksulla kestää ikuisuuden haihtua pois ja minua alkaa yököttää jo puolessavälissä sen elinkaarta. Ehkä säilytän sitä tulevaisuudessa pahojen päivien varalta työpöytäni laatikossa ja nuuhkaisen työhön leipiintymisen hetkinä muistaakseni miten innoissani ja valmiina muuttamaan maailmaa joskus olin. Tai mistä sitä tietää, ehkä vielä löydän itseni lämmenneenä tuoksulle joskus viidenkympin korvilla kun kamppailen tyhjänpesän kriisissä ja raahaan perässäni oman kuivettuneen liittoni kulisseja. Tavallaan tuoksumaun vaihtelu vuosien varrella on myös lohdullista, koska se tarkoittaa ettei mikään tuomio ole lopullinen ja mielipidettä voi aina tarvittaessa muuttaa. Otan sen myös jonkinlaisena todisteena kykeneväisyydestäni henkiseen kasvuun.

Lisää kuvateksti

Kuten Lacoste pour Femmen, myös opiskelumotivaation kanssa on koettu ylä- ja alamäkiä viimeisen 5,5 vuoden aikana. Myös jatko-opintoja on suoritettu ja into päästä oikeisiin töihin yllättäen vastaakin muistikuvaani lapsellisesta innosta opiskelujen alkaessa. Vaikka nyt vähän kovistelinkin vanhaa suosikkiani, onnistui se kuitenkin luomaan sentimentaalisen pohjavireen viimeiselle koulupäivälleni. Liikutuin opettajien puhuessa viimeisiä juhlavia sanoja ja tunsin jonkinlaista ikävääkin lähtiessäni koululta juhlallisten kuohuviinilasien kilistelyjen ja suklaakonvehtien napostelun jälkeen. Tunteiden kuohuntaa tasoitti kuitenkin illalla laukusta löytynyt mietelause, joka sattui osumaan minulle kun opiskelijoille jaettiin muistoksi elämänohjeet, "Tehdyt työt ovat miellyttäviä" No niinpä! Ja tulevat työt toivottavasti mielenkiintoisia.

Matkamuistoja 1, L'Artisan Parfumeur: Séville à l'Aube

Hyvin harvoin, mutta joskus kuitenkin, tulee vastaan jotain niin yhtäaikaa kaunista ja tuskallista, että se tuntuu saavan sielunkin itkemään. Séville à l'Aube (Bertrand Duchaufour, 2012) kiinnitti huomioni heti kun kuulin sen lanseerauksesta. Viittaus Sevillaan aiheutti jo itsessään sen, että tuoksua oli pakko päästä kokeilemaan. Pakkomiellettä vahvisti nuottilistan herkullisuus ja välimeren tunnelma; mehiläisvaha, oliivin ja appelsiininkukat, benzoin, suitsuke, savu...hmmm. Mausteista, makeaa ja muistorikasta. Vietimme muutama vuosi sitten Espanjassa kaksi viikkoa mieheni ja osan lomasta myös muutamien ystävien kanssa. Sevilla jäi mieleeni aivan erityisenä kaupunkina, vaikka vietimme siellä vain pari päivää. Sen ajan olimme vain kahdestaan ilman ketään muita. Sevilla on hurmaava paikka, pienen keskiaikaisen kylän tuntua isossa kaupungissa. Madridin vilinän jälkeen se oli hengähdyshetki ennen etelän rantojen turistirysiä. Majailimme vanhan kaupungin liepeillä lähellä kaupungin läpi virtaavaa jokea ja Catedral de Santa María de la Sedea, maailman suurinta katolista katedraalia. Muistan hämärästi saaneeni jostain syystä päähäni, että mieheni todennäköisesti kosisi minua Sevillassa. Vietin siis nuo päivät odottavan jännittyneissä ja romanttisissa tunnelmissa. Muistan varsinkin ensimmäisen illan kiireettömän kävelyn joen rannassa auringonlaskun aikaan ja romanttisesti käsikädessä meitä vastaan kävelleet pariskunnat. Lähestulkoon kihisin jännityksestä. Kosinnan aika tuli muutamaa kuukautta myöhemmin, mutta muistoihini Sevilla jäi romanttisimpana kaupunkina jossa olen käynyt.

Parhaiten muistan Sevillasta päivän kun pakenimme keskipäivän kuumuutta tutustumaan Catedral de Santa María de la Sedeen, sen katedraalikauppaan ja viileään sisäpihan puistoon. Istuimme puistossa syömässä eväitä ja katselimme ohikulkevia ihmisiä vailla minkäänlaista kiirettä. Sisäpihan puistossa tuoksui oliivipuilta ja appelsiineilta, jotka olivat siihen aikaan kesästä vielä raakileita. Ohi kulkevat munkit näyttivät lähes samalta kuin voi kuvitella keskiajallakin näyttäneen. Korkeiden muurien sisällä oli keskipäivälläkin viileää ja kosteaa, mikä korosti sekä tuoksua että tunnetta toiseen maailmaan ja aikaan hukkumisesta. Myöskään suurkaupungin äänet eivät juurikaan eksyneet sisäpihan muurien varjoon. Sisällä katedraalissa oli hämärää ja tunnelmallista. Kynttilöitä paloi ympäriinsä, kullatut alttaritaulut ja upea arkkitehtuuri salpasivat hengen. Katoliset vierailijat kävivät tervehtimässä suojelupyhimyksiä ja osa heistä jätti pyhimyksen eteen kynttilän, kukkia tai suuteli patsaan jalkoja. Osan pyhimyksistä jalkojen kultaus oli kulunut puhki vierailijoiden määrästä. Sama paikka ja sen toisesta ajasta oleva tunnelma ovat miljöönä myös tuoksun taustalla olevassa tarinassa.

"I am in Seville, standing under a bitter orange tree in full bloom in the arms of Román, the black-clad Spanish boy who is not yet my lover. Since sundown, we’ve been watching the religious brotherhoods (...) As altar boys swing their censers, throat-stinging clouds of sizzling resins – humanity’s millennia-old message to the gods – cut through the fatty honeyed smell of the penitents’ beeswax candles. -Denyse Beaulieu, The Perfume Lover

Appelsiininkukkien lisäksi toinen tuoksun tunnistettavimmista nuoteista on mehiläisvaha, joka on yksi eniten rakastamistani ja tunteita herättävimmistä tuoksuista. Siitä tehdyt kynttilät paloivat paitsi katedaarlissa, myös toisinaan lapsuudenkodissani. Se on samaan aikaan hunajaisen makea ja aistikas, lohdullisen turvallinen ja animalistinen tuoksu. Appelsiininkukkiin yhdistettynä tuoksusta tulee jopa kitkerän makea ja erittäin huumaava. Kotona ollessa käyn kirkossa harvoin, vain kutsuttuna johonkin perhejuhlaan, vaikka olenkin jo vuosia suunnitellut soluttautumista ortodoksikirkon pääsiäisyön jumalanpalvelukseen. Matkustellessa kuitenkin nautin suuresti vanhoissa kirkoissa käymisestä. Vanhan kirkon tunnelma, taide ja tuoksut saavat mielen hartaaksi ja mietteliääksi. Ympärillä oleva loistokas, mutta usein myös synkästä historiasta muistuttava kauneus ruokkii mieltä ja mielikuvitusta. Luostarikirkkojen kynttilöistä, puisista penkeistä ja lattioista nousee tuoksu jota harvoin kohtaa muualla. Kun siihen yhdistetään juhlapyhiin liittyvät suitsukkeet ja alttarikukat varsinkin etelän katolisissa kirkoissa tai ortodoksikirkoissa, syntyy tuoksu joka on kokonaisuutena mieleenpainuva ja tunnistettavissa eri puolilla Eurooppaa. Ennen Séville à l'Aubea en ollut tullut ajatelleeksi etsiä tai tiennyt edes kaipaavani tällaista uskonnolliseen hartauteen viittaavaa meditatiivista tunnelmaa kotielämääni. Muuten voisin ajatuksissani yhdistää tuoksun mihin tahansa vierailemaani europpalaiseen vanhaan kirkkoon, mutta oliivi- ja appelsiinipuut ankkuroivat tunnelman Andalusian pääkaupunkiin.

Ilman henkilökohtaista tunnesidettä Sevillaan, tuoksu saattaisi olla minulle liikaa. Tai sitten ei. Tämä on tuoksu joka matkaa iholla pitkälle monen mutkan kautta. Tuoksu ei ole kovin raskas, mutta se ottaa tilansa enkä luottaisi sen viihtyvän vain ihon pinnassa. Sen kehittyessä vetovastuussa vuorottelevat mehiläisvahan, appelsiininkukkien ja savuisen suitsukkeen aromit, jotka eivät minua tässä kokonaisuudessa häiritse. Välillä mausteisuus ja benzoinin vaniljainen tuoksu nousevat enemmän esiin ja kehityksen loppuvaiheilla tuoksu muistuttaa herkullisesti pohjasta palanutta vaniljavanukasta. Välillä taas puu ja benzoin korostavat yhdessä suitsuketta muistuttavaa aromia, joka yhdessä mehiläisvahan kanssa saa pään pyörryksiin ja mieleen nousemaan omituisia päiväunenomaisia ajatuksia. Tuoksun hartaasta ja kirkollisesta tunnelmasta huolimatta saan hyvin kiinni myös tuoksun ja sen taustatarinan välisistä eroottisista viittauksista. Voin kuvitella enkelin ja pirun istuvan olkapäilläni kun yritän keskittyä pitämään ajatukseni hartaana ja kasassa humalluttavan suitsukkeen ja mehiläisvahan animalistisen vireen ja houkuttaessa ajatukset vähitellen poskia kuumottaville sivuraiteille. Tunne on epämukava, kuin olisi jäänyt kiinni pahanteosta. Kuten katolisen kirkon patriarkaalisessa hierarkiassa, jossa papilla on luterilaiseen kirkkoon verrattuna huomattavasti tärkeämpi osa rukousten ja anteeksiannon välittämisessä, tunteessa on jotain hyvin häiritsevää. Lisäksi minun on mielikuvamatkaillessakaan vaikeaa olla tuntematta oloani syntiseksi katolisessa kirkossa, varsinkaan keskiaikaisessa sellaisessa opittuani tuntemaan katolisen uskon ihmiselle asettamat vaatimukset. Pelkkä ajatus ripittäytymisestä, syntien ja synkimpien salaisuuksien vaivautuneesta tunnustamisesta, tuntemattomalle kaapumiehelle ikuisen elämän toivossa tuntuu vähintäänkin perverssiltä ihmisestä joka on tottunut selvittämään hengelliset asiansa yksityisesti omantuntonsa kanssa.

Séville à l'Aube on intensiivinen ja intiimi kokemus, tuoksu jonka kanssa en saa mitään järkevää aikaan. Voin käyttää sitä lähinnä nukkumaan mennessä ja unelmointiin varattuina päivinä joina ei ole tarkoituskaan saada mitään aikaiseksi. Välillä se tarttuu nenään ja aiheuttaa tukahduttavassa makeudessaan pahoivoivan olon ja orastavan päänsärkyn. Silti kaipaan sitä heti kun olen liikkumatta tarpeeksi kauan eikä tuulen vire tuo sitä nenääni. Se on yksi harvoista kohtaamistani tuoksuista, joka kiteyttää täydellisesti sen mitä tuoksut minulle merkitsevät. Täydelliset tuoksut ovat muistoja, nykyisiä ja tulevia. Musiikkia korvissa ja kaukomatkoja mielessä. Huomattavasti enemmän tunne- kuin tuoksukokemuksia. Sen vuoksi myös tuoksu jonka koen hajuaistillani ajoittain epämiellyttäväksi voi nousta suosikkieni joukkoon sen herättämän tunteen ansiosta. Usein minulla onkin todellisiin lempituoksuihini hieman ambivalentti side. Ja ensimmäistä kertaa huomaan, että tuoksun saatavuus vain 100ml pulloissa onkin pelkästään positiivinen ja vatsassa kutkuttava asia. 

Iiris, sateisen vapaapäivän tuoksu

Kuva

Syksy sateineen on todella saapunut. Enimmäkseen olen auringon ihminen ja inhoan pimeää ja märkää, mutta syksyn pimeydessä ja sateissa on myös jotain rauhoittavaa. Mennyt kesä kuten muutkin kesät, on ollut tapahtumia ja menoja täynnä. Kesällä on joka päivä pakko vähintään lähteä lenkille tai terassille ihan vain siksi, että on kesä ja varsinkin jos aurinko paistaa. Kesän jälkeen viileä sateinen
päivä on lomaa ja mielenrauhaa. Siihen ei liity samanlaista suorituspakkoa kuin auringonpaisteeseen.

Kuva

Olen kaivannut jo jonkin aikaa täydellistä sateisen vapaapäivän tuoksua ja tullut lopulta siihen tulokseen, että iiris on se mitä sateella kaipaan. Se on herkullisen herkkä ja haavoittuvainen nuotti. Iiris on vähän totinen ja hiljainen, mutta pitää puolensa suuremmassakin kukkakimpussa rauhoittaen kiljuvaa joukkoa. Iiris tekee tuoksusta usein hienostuneen ja rauhoittavan, sen tuoksun on sanottu auttavan mietiskelyssä ja avartavan ajattelua. Se on kuin silkkinen vaate, iholla tarpeen mukaan viileä tai lämmin. Huokaus sateisena sunnuntaiaamuna kun sateinen sää päällepäin harmittaa, vaikka oikeasti halusikin viettää päivän laiskotellen yöpaidassa ja villasukissa teemukin kanssa.

Sumuisen ja sateisen päivän iiris-tuoksuiksi Chanelin No 19 Poudre ja Pradan Infusion d´Iris ovat hyväntuulisia ja helppoja vaihtoehtoja. Tuoksut ovat puuterisen rauhallisia ja hyväntuulisia. Oikeastaan sade onkin jo mennyt ohi ja taivas alkaa pilkottaa. No. 19 Poudre on 70-lukulaista esiäitiään huomattavasti kesympi versio. En ole testannut alkuperäistä pitkään aikaan, mutta muistan sen huomattavasti kipakampana ja vihreämpänä. Poudressa voimakas nahka on vaihtunut puuterin kuiskaukseen. Poudre on alkuun vihreä ja viileän puuterinen, mutta kääntyy huomattavasti makeampaan ja lempeämpään suuntaan. Puuterisuus tekee siitä samalla suloisen vanhanaikaisen ja tuoksu sointuu hyvin yhteen mummoni vanhan kampauspöydän kanssa. Olen vakuuttunut, että sen uumenista edelleen nousee sinne joskus levinneen puuterirasian tuoksu. Pradan versioon iiriksestä verattuna Poudre on vahvempi ja pitkäkestoisempi ja myös kehittyy iholla selkeämmin kuivasta vihreästä lempeän makeaan. Minimalistisemmasta kehityksestään huolimatta Pradakin on yllättävän monisävyinen. Myös Prada alkaa vihreällä puuterisuudella, mutta Poudreen verrattuna lempeämmin. Se muistuttaa oikeastaan aika paljon Poudren sydäntuoksua. Pradan asettuessa ihoon kunnolla siihen kehittyy minttuinen vihreää teetä muistuttava sävy, joka kestää iholla lähes tuoksun elinkaaren loppuun asti. Viimehetkellä tuoksu tekee yllättävän käännöksen, makeus katoaa ja jäljelle jää pelkkää kosteaa vihreyttä. 

Kuva

The Different Companyn Bois d'Iris jatkaa melko samanlaista linjaa iiris-tulkinnassaan, mutta on jo askeleen kuivempaa sorttia. Tuoksun alku on kuivakka ja iirikseen usein yhdistettävä vetiver antaa sille kuivan puisevan ja saippuaisen tunnun. Tuoksu ei ole ihoon asettuessakaan yhtä hyväntuulinen kuin kaksi edellä mainittua, mutta se tyynnyttää tehokkaasti. Jos Infusion d'Iris on virkistävää vihreää teetä, tämä on pehmeintä samettia ja metsän hiljaisuutta.

Kuva

Vertailukohteena näihin muihin Serge Lutensin Iris Silver Mist on hyvin erilainen iiris-tuoksu ja on samalla selkeässä linjassa muiden puisen mausteisten Lutensin tuoksujen kanssa. Se ei todellakaan tyynnytä tai peittele lämpimästi. Se on mainio litku muistuttamaan siitä, että iiriksen tuoksu hajuvesiin tulee kasvin juuresta eikä kukasta. Muut iiris-tuoksut ovat lopulta kuitenkin aika pehmoja kukkaistuoksuja verrattuna tähän äkäiseen juurakkoon jonka välistä yksittäinen pikkukukka ehkä yrittää nostaa päätään. Vaikka nautinkin alun lyhyestä porkkanaisesta vivahteesta, saan enimmäkseen irti vain kuivaa puuta ja amberia. Soppaa makeuttava suitsukkeen vivahde vain pahentaa asiaa, sillä minun on toisinaan vaikea sietää sitä varsinkin puunuotteihin yhdistettynä. Omalla ihollani tuoksu ei toimi, vie tuntikausia ennen kuin se alkaa asettua ihoon ja tuoda esille lempeämpää puoltaan. Tuoksuna se kuitenkin painuu mieleeni mahtavan vahvana tuoksuna muistuttaen iiriksessä olevasta potentiaalista monipuolisempaankin kauneuteen kuin perinteiseen kukkakimppuun.

Perfume Noir

Hajuvesimaailmassa on tunnuttu olleen muutamana kuluneena vuonna synkissä tunnelmissa uutuusliemiä ideoidessa. Mahtavatko maailman apokalyptiset talousvirtaukset ja pelko luksustuotteiden kulutuksen vähenemisestä olla syynä, mutta ainakin jokapojan hajuvesiä tuottavat suuret talot ovat puskeneet markkinoille hämmästyttävän määrän yötä ja synkkyyttä palvovia tuoksuja. Jos mietitään viimeisen vuoden aikana tapahtuneita lanseerauksia, lista kasvaa jo pitkäksi. Bvlgari ehti avata pelin peräti kahdella Noir -tuoksulla, Jasmin Noir ja Mon Jasmin Noir, viime vuoden puolella. Kuin muistuttaakseen siitä, kuka leikin oikeastaan aloitti, tuli tämän vuoden puolella vielä Mon Jasmin Noir L´Eau. Loppuvuodesta 2011 mukaan liittyi Lancomen Tresor Midnight Rose, joka nosti muumioituneen tuoksun jälleen pinnalle 90-luvun kulta-ajoista. Kun joka naistenlehden hypetys alkoi laantua, naureskelin keväämmällä Armani Code Lunalle, jonka mainoskamppanjasta tuli mieleen lähinnä rahastuksen makuinen Twilight rip-off. Kun kesän aikana Givenchyn Dahlia Noir ilmeistyi kotikaupunkini vaatimattomaan valikoimaan samalle standille Chanelin Coco Noirin seuraamana, alkoi epäilys jo herätä. Loppukesästä öiden jo hämärtyessä spottasin vielä Agent Provocateurin lanseeraavan piakkoin Petale Noirinsa ja Lolita Lempicka kokonaisen trion Illusions Noires sarjassaan. Mikä on synkentänyt parfymöörien mielet? Julkkistuoksuilta on totuttu odottamaan jatkuvaa syntisen yön sanomaa, mutta vaikka keskiyöt ja kuutamot jätettäisiin sikseen, jäljelle jäävät Noiritkin ovat jo melkoinen yhteensattuma tai onnistunuttta teollisuusvakoilua. Jopa kuluneen vuoden pullot ovat samanlaisia keskenään.

Fragrantica

Fragrantica

Fragrantica

Lempickan trion ja Petale Noirin testausta saa vielä odottaa, mutta muut tuoksut eivät juuri vakuuttaneet Noir-luokassa. Loputkin Noirit aion päästä koeajamaan, koska niiden alkuperäisversioissa voisi olla ainesta viitekehykseen. Kyse voi olla omasta päähänpinttymästäni, mutta odottaisin noirilta minimissään edes hieman intensiivisyyttä, synkkyyttä ja intohimoa. Tästä valikoimasta suurin osa on lopulta aika kevyitä kukkaistuoksuja, eikä ainutkaan ole erityisen tuhdin tai riittoisan oloinen. Tai ehkä olen polttanut hajuaistini karrelle viime aikojen Serge Lutensin fiilistelyllä. Tai ehkä kevyydellä kosiskellaan suurempaa kohderyhmää. Code Luna on ainoa, jonka määrittelisin raskaamman sarjan tuoksuksi. Sekään ei vedä vertoja tuhdimmille mausteisille orientaaleille, mutta tässä valikoimassa muihin verrattuna siinä on kuitenkin yritystä selviytyä synkästä ja myrskyisästä yöstä. Midnight Rose ja Jasmin Noir  L`Essence putoavat keskenään samaan sarjaan semi-intensiivisten kukkais-mauste tuoksujen sarjassa. Molemmat tuntuvat aika vaivattomilta kukkaistuoksuilta. Jos voin hyvällä omalla tunnolla sanoa tuoksun sopivan myös toimistoon, se ei täytä omia vaatimuksiani Noirille. Minulle Noirin kuuluu olla jotain vaativampaa ja oman tilansa ottavaa. Mainitaan tässä vaiheessa, ettei minkään edellä mainitun tuoksun alkuperäisversiokaan kuulu suosikkeihini, joten en tunne niitä niin hyvin, että osasisin arvioida onko tuoksuissa jonkinlaista "noiria" esiäiteihinsä verrattuna. Mutta jos on, ei taida maksaa vaivaa tutustua jatkossakaan.

 

 

 

Fragrantica

Fragrantica

Chanelin Coco Noirin suhteen minulla oli suuremmat odotukset, koska kyseessä on kuitenkin Chanel, joka ei ole erityisen tunnettu höyhenen kevyiden tuoksujen talona. Jo tuoksun luonnehdinta "Coco Noir, a great nocturnal Baroque" antaa uskoa, että ollaan päästy lähemmäs itse aihetta. Tuoksun alku kuitenkin yllättää kevyellä hedelmäisyydellään, joka kestää iholla tuoksun elinkaaren loppumetreille asti. Tuoksun eduksi voi sanoa, että sen kehityskaari iholla on mukavan tasapainoinen ja looginen kuin auringonlasku. Alun kirkasta hedelmäisyyttä seuraa sydäntuoksussa esiin nouseva santelipuu, tonkapapu ja myski, joiden miellyttävässä seurassa saan viettää iltaa. Kun olen selvinnyt ensimmäisten viiden tunnin ohi Coco Noirin kanssa, alan tykästyä sen makean savuiseen jälkimakuun ja päästä lähemmäs oikeaa fiilistä. Menneisyydessä en ole löytänyt sopua Chanelin tuhtien tuoksujen kanssa, mutta tämä on ihan käytettävä tuoksu niillekin joita Chanel-pilvi pelottaa. Mutta, jos olisin erityisesti noiria vailla, lähtisin kartoittamaan vanhempaa tuotantoa.

Kuva

Givenchyn Dahlia Noir tuntui Chanelin rinnalla katu-uskottavimmalta vaihtoehdolta Noir-rintamalla jo viehättävän vanhanaikaisen artdeco -henkisen pullonsa ansiosta, mutta suurta synkkyyttä ja sielun tuskaa on vaikea tästäkään löytää. Tuoksu on lähinnä puuterinen, ajan kuluessa kehittyy mukavan makeaan suntaan ennen kuin hiipuu pois ennen kymppiuutisia. Tuoksun voi kuitenkin ottaa intiiminä kokemuksena, se viihtyy hyvin lähellä ihoa. Täydellinen kuutamokeikoille siis, ei paljasta stalkkerin läsnäoloa uhrille samantien. Chanelin ja Givenchyn eduksi kisassa voidaan laskea laadukkuus. Tuoksut asettuvat hyvin ihoon eivätkä tuoksu päälleliimatuilta tai pistäviltä kunhan Coco Noirin alun hedelmäpommista selviää.

 

Fragrantica

Päällimmäiseksi Noir-maratonistani jää välinpitämätön penseys sillä epämiellyttävällä tavalla. Tällä kertaa ei irtoa intohimoisia tunnekokemuksia tai tuoksumaisemia. Tuskin tunnen suurta tarvetta palata mihinkään kokeilemaani. Aihepiiri kuitenkin viehättää. Mikä tekee tuoksusta "Noirin"? Tuoksujen ainesosissa vilkkuu tonkapapua, vaniljaa, puuta, myskiä ja pippuria, mutta myös hedelmiä ja runsaasti kukkia. Kuvauksissa pyörivät mystisyys, sensuellius, viettelevyys, romanttisuus,... Eikö tässä ole kysymys aika peruskuvastosta? Harvemmin tuoksua kuvataan markkinointimielessä äärimmäisen luotaan työntäväksi ja epäseksikkääksi. Kaipaisin noirin kuvaukseen enemmän oikeaa tunnelmaa ja rajojen koettelua film noir -tyyliin. Ehkä sillä saisi aikaan myös parempia tuoksuja.

Kuva

Ajatuksena minua innostaa kovasti ajatus "Perfume Noir" -tyylisuunnasta elokuvatyylin henkeen. Siinä olisi ainesta jollekin kokeilemisen arvoiselle. Synkkiä dekkari-tyyppisiä tuoksuja, joiden loppuratkaisu yllättäisi eikä jättäisi kylmäksi. Romantiikkaa ja välinpitämätöntä kyynisyyttä samassa paketissa höystettynä moraalisella arveluttavuudella. Savuisia kapakoita ja peilikuvia, suurisilmäisiä femme fataleja valokeilassa ja trenssitakkisia yksinäisiä susia juuri ja juuri katulampun himmeän valon ulottuvilla. Vaniljaa, savua ja mausteita kukilla ja ehkä muutamalla tarkoin valitulla hedelmällä höystettynä tarjoiltuna nahkaisella puupedillä. Kyllä kiitos!

Jos Perfume Noir -tyylisuunta olisi olemassa, minkä olemassaolevan tuoksun nostaisit siihen?