Miltä tuoksun keväällä...

Rakas Joulupukki, olen ollut tänä vuonna tosi kiltti...

Ihana ja talvinen joulu on vietetty ja olin ollut riittävän kiltti tuoksuviin lahjoihin. Paketista paljastui mieheni toivottama Oscar de la Rentan Live in Love, johon ihastuin viime keväänä. Tuoksulla on omat puutteensa, mutta valkoisessa kukkakimpussa, pienen kasviravinnepussin kera sellofaaniin käärittynä, on jotain viehättävää. Se on muotokuva, joka täydentää kokoelmaani, mutta jota olisin tuskin tullut itse hankkineeksi.

Joulun ollessa jo lähes ohi, on aika lahjoa itseä ja valmistautua tulevaan tuoksuvaan vuoteen. Mikä olisikaan parempaa kuin pimeimmän talven keskellä miettiä jo hieman hankintoja kevättalvea varten, tuoksuja ensimmäisten lämmittävien auringonsäteiden alle. Oikeastaan huvittaa jokavuotinen marina joulun kaupallistumisesta, kun todellinen kulutushulluus tuntuu alkavan vasta alennusmyynneissä joulun jälkeen.

Tuoksutalojen omat alennusmyynnit ovat nopealle tuoksujen etsijälle aarreaitta, jos alennuksessa olevat tuoksut sattuvat osumaan juuri omaan makuun sopiviksi. Toisinaan voi löytää myös pölyistä pyyhittyjä, tuotannosta poistuneita yksilöitä tai varhaisempaa versiota vanhasta suosikista, juuri sellaisena kuin sen muistaa. Olin jo lähes unohtanut koko ale-ajan, kun sähköpostiin alkoi kolahdella mainoksia. Päädyin hipelöimään virtuaalisesti mm. Lushin kylpytuotteita, Penhaligon'sin yhden kukan oodeja, jotka ovat suloisia päältä ja omalaatuisia sisältä sekä L'Artisan Parfumeurin ilmavia ja runollisia tuoksuja, jotka ovat parhaimmillaan maisemareittejä kaukaisiin maihin.

Lopulta tilaukseen lähti mm. kolmen minipullon pakkaus miehelleni, joka pahaa aavistamattomana tuli pyytäneeksi, että etsisin hänelle uuden tuoksun. Eipä tiennyt millaiseen suohon tuli itsensä laulaneeksi, tätä tullaan käyttämään perusteluna vielä monessa hankinnassa... Sain myös vihdoin pistettyä tilaukseen Vanille Absolumentin, jonka tilaamisen kanssa olen kiristellyt hampaita jo jonkin aikaa huokaillen ja ikävöiden. Listalle pääsi myös kesäinen tee-tuoksu Thé pour un Été, jolle olen lämmennyt hyvin hitaasti kahden samplen ja yhden dekantin verran kuluneen vuoden aikana. Totesin olevan helpompaa antautua ja katsoa kunnolla voisiko meillä olla yhteistä tulevaisuutta kuin jatkaa kuluttavassa on-off -suhteessa. Penhaligon's tarjosi tällä kertaa voittajan kevään kielo-kisaan Lily of the Valley -tuoksulla. Etsin jo viime keväänä hyvää kielotuoksua, joka ei tuoksuisi puhdistusaineelle tai muuttuisi kitkeräksi iholla. Ehdin jo asettua Diorin Diorissimoon, joka ei kuitenkaan ollut aivan täydellinen, ainakaan nykyisessä muodossaan, jossa tuoksun ensihetket iholla tuntuivat kitkeriltä. Onneksi satuin löytämään vihreämmän Lily of the Valleyn ennen hintavaa virhehankintaa.

Olin mielestäni jo valmis tältä alekaudelta ja leijailin jossain euforian ja morkkiksen välimaastossa, kun sähköpostiin kolahti vielä hajuvesinäytteitä kaupittelevan Surrender to Chancen alennuskoodi. Niin, mitäs siellä testailulistalla vielä olikaan....

Epäkirsikkaa, makeaa ja mausteista joulua

Onneksi flunssa on mennyt menojaan ja olen parin viimeisen viikon aikana päässyt nauttimaan talven tuoksuvimmasta juhlasta rauhassa. Joulu on minulle erityisesti makeiden mausteiden ja leivonnan aikaa, joten haju- ja makuaistiani ovat hellineet suunnilleen samat asiat. Tänä vuonna kirsikka sekä tuoreena että säilöttynä ja esanssisena on noussut uudeksi supersuosikiksi. Kirsikkahimo tuoksujen suhteen alkoi oikeastaan jo alkusyksyllä osuttuani yksiin muutaman kirsikkaa, erityisesti esanssista sellaista, muistuttavan tuoksun kanssa. Kesällä minua helli Lempickan Fleur Defendue ja syksyn aikana Viktor&Rolfin Spicebomb (Olivier Polge, 2012), joka on noussut uudeksi hupaisaksi ja helpoksi suosikiksi. Vaikka nuottilista ei kirsikkaa sisälläkään, ensinuuhkaisulta mieleeni nousee Dr. Pepper tai muu kirsikkakola. Kyseessä ei siis ole tuoreen kirsikkainen tuoksu, vaan kirsikkaa jäljittelevän aromivahventeen tahmea tuntu. Spicebomb kehittyy iholla miellyttävästi, alun esanssisen kirsikan rinnalla tuoksuu mukavasti sekoitus lempeää kanelia ja muita mausteita. Jos tuoksun kehittyminen jäisi siihen, se saattaisi alkaa nyppiä ja muuttua kitkeräksi. Ajan kanssa pippurisuus ja tupakka nousevat enemmän esille pehmentäen yleisvaikutelmaa. Aistin häivähdyksen nahkaa ja lakatun oloista puuta jossain pohjalla. Nahka ei kuitenkaan nouse esille riittävästi ollakseen tuoksulle eduksi tai haitaksi. Nahka on minulle vaikea monesta syystä lähes kaikissa olomuodoissaan, joten olen sen läsnäolon vaatimattomuudesta erityisen iloinen. Spicebombia on verrattu L'Occitanen Eau des Bauxiin ja Tom Fordin Tobacco Vanilleen. Ehkä niiden välillä voisi ajatella olevan jonkinlaista serkusyhteyttä, mutta sokko-ostoja en alkaisi parin yhteiseksi tunnistettavan nuotin perusteella tehdä. Tuoksut ovat tunnelmaltaan riittävän erilaiset. Tobacco Vanilleen verrattuna Spicebomb jää kirpeäksi ja Eau des baux on siihen verrattuna savuisempi. Molemmat ovat huomattavasti vaniljaisempia ja Eau des Bauxin suhteen on jollakulla saattanut mennä pullassa kanelit ja kardemummat sekaisin, mikä voisi selittää samankaltaisuuden tuntua.

Tavallaan pidän Spicebombia Loverdosen henkisenä veljenä kokoelmassani. Ne ovat tunnelmaltaan samalla tavalla vinksahtaneita ja keinotekoisia, mutta naiivissa olemuksessaan vastustamattomia. Spicebomb on humoristinen ja kujeileva miehille suunnatuksi tuoksuksi ja voisin kuvitella sen vetoavan samaan kohderyhmään Loverdosen kanssa. Todennäköisesti nämä kaksi joko hullaantuisivat toisiinsa ensisilmäyksellä tai selvittelisivät välejään äänekkäästi yökerhon hämärässä ympärillä olijoiden ajatellessa heidän ansaitsevan toisensa. Spicebomb ei sinänsä ole erityisen mausteinen tai tajunnan räjäyttävä, kuten nimi antaa ymmärtää, mutta lempeän mausteisuuden ja hyväntahtoisuuden alta löytyy pieni häirikkö. Buddhalaista mielenrauhaa tuskin kukaan odotti, mutta mikäli muistan ensitapaamisemme oikein, on se tasapainoisempi ja helpommin lähestyttävä kuin hieman skitsahtanut isoveljensä, Antidote (Alienor Massenet ja Pierre Wargnye, 2006), jolla tuntui olevan useampi persoonallisuus ja harhanäkyjä. Spicebomb on markkinoitu miesten tuoksuksi ja siksi tulin tyrkyttäneeksi sitä myös siipalleni, mutta pidin siitä huomattavasti enemmän omalla ihollani. Mieheni iholla se tuntui menettävän osan puoleensavetävästä esanssimakeudestaan. Tuoksu saattaa olla perinteisiä "miesten tuoksuja" käyttävälle vähän pulmallinen karkkisuutensa vuoksi. Voisin kuvitella siitä saavan silti herkemmin positiivista kuin negatiivista palautetta.

Kuva

Pullosta mainittakoon, että se on saanut "käsikranaatti" -muotoilunsa ansiosta huvittavan paljon negatiivista huomiota ollakseen tuoksun säilytysastia. En vaivaudu siis sanomaan siitä muuta kuin, jos tuoksun pullolla olisi minulle merkitystä, siirtyisin harrastamaan lasitaidetta enkä olisi hankkinut tätä hyllyyni. Absoluuttisen kauneuden näkökulmasta maustepommi ei ole mikään suuri ilo silmälle kokoelmassani, mutta hellyttävässä humoristisuudessaan hyvinkin viehättävä. Ehkä sotaleikkien kuvitellaan vetoavan miehiin myös hajusteiden muotoilussa. Lapsellinen puoleni kannustaa suuresti kaikkeen mahdolliseen ihmismielen ilahduttamiseen ja pyrkimykseen aiheuttaa mauttomia assosiaatioita sekä markkinoinnin että pakkausten suunnittelun keinoin. Turha ehkä mainitakaan Etat Libre d`Orangen ja Blood Conceptin olevan tällä saralla voittamattomia suosikkejani.

Kirsikka-kookoskakku jouluksi

Syksyn aikana kirsikkaiset tuoksuni ovat herättäneet yllättävän voimakkaita kulinaristisia mielitekoja, varsinkin silloin kun en pystynyt haistamaan. Ennätysmäärä on kulunut mm. kirsikkateetä, jugurttia, toffeeta ja kolaa. Ilmeisesti ateria voi toimia myös tuoksun korvikkeena, mutta on ehkä suositeltavampaa nauttia mieliteoistaan toisin päin. Nyt on kuitenkin aika siirtyä viettämään jouluaattoa ja ruokkimaan kirsikkahimoa kirsikkaisella joulukakullani sekä Nez à Nezin rönsyilevillä ja laiskaa olotilaa jumaloivilla kirsikkavivahteisilla tuoksuilla. Todennäköisesti palaan niiden tiimoilta kirsikkaan ja muihin suussasulaviin herkkuihin vielä bloginkin puolella. Pidän peukkuja, että myös tuleva tutustumiseni Alice&Peterin suloisiin kuppikakku-tuoksuihin olisi raportoimisen arvoinen kunhan posti saattaa ne luokseni. Toivottavasti jokaista kilttiä muistetaan mieluisilla tuoksuvilla paketeilla.


Tuoksuvaa joulua kaikille!

Syksyn viimeisiä hetkiä: Burning Leaves

Syksyn viimeiset hetket olen viettänyt jälleen tuoksumaailmaa köyhdyttäneessä flunssassa, joka jatkui viikkokausia. Tuoksujen käytöstä en ole varsinaisesti tuokkoisenakaan luopunut. Rakkaisiin tuoksuihin pukeutuminen lohduttaa, vaikka niitä ei itse haistaisikaan. Tieto päivän tyylin ja tunneilmaston lähtöasetusten säätämisestä riittää. Kun henki alkoi vihdoin kulkea, ensilumi oli jo satanut ja syksyn viimehetket menetetty. Silti onnistuin vielä saavuttamaan lyhyen syksyisen rakastumisen ennen joulun makeita ja mausteisia tuoksuja. Aiemmin jumiuduin paljon pidemmiksi ajoiksi samaan tuoksuun, mutta vähitellen olen alkanut elää tuoksujeni kanssa voimakkaammin säiden ja vuodenaikojen mukaan päivän fiiliksen lisäksi, mikä tekee maustani entistä ailahtelevamman. En ole koskaan aiemmin joutunut syömään sanojani yhtä monen testaamani tuoksun kanssa, muutaman kuukauden päästä ensitestauksesta, kuin viimeisen vuoden aikana. Erityisesti kesäksi lanseeratut makeat kukkaistuoksut ovat yllättäen tuntuneet huomattavasti raikkaammilta ja miellyttävämmiltä kylmässä ilmastossa, kuin kevään muutenkin tuoksurikkaassa ympäristössä. Yleisesti olen huomannut talven olevan tuoksuille lempeämpi ympäristö. Luonnon tuoksut eivät kilpaile hajuveden kanssa, eikä kostea ilma takerru roikkumaan nuotteihin. Talvi on tuoksujen tyhjiö, jonka hiljaisuuteen voi vaivatta lisätä mitä tahansa.

Illusion syksyisestä haravatalkoo- tai puusauna+naku-uinti -päivästä tarjosi CB I hate perfumen Burning Leaves (Christopher Brosius, 2005). Kostean palavan puun ja vaahteranlehtien tuoksu on muiden I hate perfumen tuoksujen tapaan hyvin simppeli ja iholla lähes muuttumaton. Ei monimutkaisia nyansseja tai seikkailua tuoksuavaruudessa, vain täydellistä mielenhiljaisuutta ja terapiaa muutamalla hauskalla syysmuistolla höystettynä. Köllöttelyä lehtikasan kosteassa sylissä tai jännittävää tarhatädin vaanimista piilossa lehtien alla. Burning Leavesin savuisuus on lempeä ja makea, hitaasti palavien kosteiden vaahteranlehtien tuoksu. Lehtien karamellisoitumisen voi haistaa iholta. Harrastan enää harvoin mökkeilyä ja muuta eräjormailua, mutta niihin liittyvät tuoksut ovat lähellä sydäntä ja lapissa vietetyt lapsuuden lomat hyvässä tallessa muistin sopukoissa. Moni saattaisi sanoa, ettei koskaan haluaisi tarkoituksella tuoksua samalta kuin nuotioillan jälkeen savun hajun pesiydyttyä hiuksiin ja vaatteisiin. Minä jättäisin useimmiten suosiolla sen nuotiolla kökkimisen muille ja ottaisin pelkän tuoksun! Suorastaan suren sitä kun retkeilyviikonlopun vaatteet ja hiukset on väistämättä joskus pestävä.

Olen täysin rakastunut tuoksujen takana olevan Christopher Brosiuksen suosimaan vesipohjaan ja täysin varma, että suuri osa talon tuoksujen kauneudesta piilee juuri siinä. Tuoksu säilyy iholla ehkä vähemmän aikaa kuin tavallinen, mutta minulle riittävästi. Vesipohjan ansiosta tuoksut ovat kevyitä ja mahdollistavat hieman kyseenalaisistakin tuoksuista nauttimisen melko yksityisesti ilman muiden kummeksuvia katseita. Burning Leavesin kohdalla esimerkiksi mieheni ei täysin ymmärtänyt kylmäsavustetun vaimonsa ihanuutta In the Libraryn ja Black Marchin kokiessa samanlaisen kohtalon. Lisäksi tulen aika huonosti toimeen tavanomaisten alkoholipohjaisten hajuvesien ensikäryjen kanssa. Ne pilaavat usein nautinnon ensinuoteista, ja niiden vuoksi monet tuhdit vintage-hajuvedet ovat hyvin kaukana mukavuusalueeni rajapinnasta, vaikka kovasti haluaisin tehdä tuttavuutta historian suurnimien kanssa. Onnekseni aika on minunlaisilleni tuoksujen ystäville suotuisa. Jos olisin syntynyt viime vuosisadan alussa, olisin ollut mieltymysteni kanssa vaikeuksissa.

Tuoksuva syksyni oli tänä vuonna lyhyt, mutta sitäkin rakkaampi. Liian nopeasti aikaikkuna on sulkeutumassa, eikä Burning Leaves kutsu minua enää aamuisin yhtä intensiivisesti.  Haluaisin kovasti lisätä sen kokoelmaani, mutta luulen kaipaavani sen seuraa uudelleen vasta kevättalvella/keväällä hiihtoretkellä laavun suojissa paistettujen retkieväiden aikaan. Voi olla, että hankinta jää odottamaan parempaa aikaa mielitekojeni lipuessa väliaikaisesti muualle. Ensimmäiset joulukukat ja leipomukset ovat saapuneet matalaan majaamme ja on aika siirtyä nauttimaan vuoden otollisimmasta gourmandien nauttimisajasta. Tänä vuonna toivon joulupukilta lahjaksi toimivaa hajuaistia, ettei jouluakin tarvitsisi viettää pikakelauksella joskus ystävänpäivän tienoilla.

Vuoden tapahtumia ja henkistä kasvua

Kuva

                                           
Talven tuoksu on tänään 1-vuotias! Vuoteen on mahtunut valtavan paljon kokemuksia ja tuoksuja, jotka haluan muistaa. Osa alkuvuoden tapahtumista on jo nyt muuntunut tuoksumuistoiksi. Esimerkiksi Versense muistuttaa ainoasta yksinasumisen ajanjaksosta elämässäni. Se jäi mieleen seikkailuna ja todellisena itseeni tutustumisen intensiivikurssina. Mielenkiintoisen sosiaalisen kokemuksen lisäksi tuoksu muistuttaa siitä valtavasta ikävästä ja helpotuksesta, kun mies palasikin maailman matkailultaan ehjin nahoin kotiin.

Kesä sisälsi paljon unelmointia, jännitystä ja haaveilua tulevasta. Tuoksujen suhteen testailin hurjalla vauhdilla kaikkea uutta. Haistelemistani näytteistä suunnilleen 1/4 oli täydellistä ajan tuhlausta, 1/4 ehkä ihan kelpoja tuoksuja jollekin muulle ja 1/4 tuoksuja, jotka sopivat minulle täydellisesti, mutta jättävät tunnetasolla kylmäksi tai innostus hiipuu uutuudenviehätyksen mukana. Viimeinen neljännes koostui pääosin tuoksuista, jotka jäivät jonkintasoiseen käyttöön. Aina hetki ei ollut sopiva tai jokin potki vastaan kunnes hyvin hitaasti lämpenin. Varsinaista rakkautta ensinuuhkaisulla tai pitkäikäistä sielunkumppanuutta tapaa todella harvoin. Luultavasti yhtä harvoin kuin ihmissuhteissa. Toisinaan rakkaussuhde tuoksuun on kiihkeä ja intensiivinen... pullon loppuun asti. Jokaisen täydellisenkin hajuveden loppuessa joutuu kohtaamaan sen ilkeän hetken kun kysyy itseltään, hankkisinko tätä vielä uuden pullon? Suurin osa suosikeistakaan ei lopulta läpäise tulikoetta. Näytteiden ja pikkupullojen kanssa kysymykseen on useimmiten helppo vastata, mutta toisinaan se on johtanut myös epämiellyttään sisäiseen vuoropuheluun minuudesta ja omien mielihalujen monimutkaisuudesta. Välillä ero on raastava, vaikka ratkaisu olisi oikea. Toisinaan suhde jakuu entistä intohimoisempana ehkä juuri siksi, että se on joutunut taistelemaan selviytyäkseen.

Kuva

On tuskin kovin suuri yllätys, että kesä jätti jälkeensä hyvin harvoja uusia suosikkeja. Koin nopeatahtisen näytteiden läpikäynnin työlääksi ja jäljelle jäi lähinnä väsymys. Testailu vei tuskastuttavan paljon aikaa ja ihotilaa tuoksuilta, jotka olen jo kokenut hyväksi. Suosikeille jäi kokoajan entistä vähemmän aikaa eikä kokemusten määrä korvannutkaan laatua. Harrastukseni oli hetken aikaa jopa kriisissä. Pohdin hartaasti, onko enemmän todella enemmän vai pärjäisikö tuoksujenkin kanssa vähemmällä. Lopulta kriisi ratkesi itsestään hidastamalla tahtia, nauttimalla, keskittymällä. Palasin nauttimaan tuoksuista kuin viiden ruokalajin illallisista McDonaldsin autokaistan sijaan. Hitaudesta tulikin hyve. Tavallisesti minulla kestää muutama päivä tuoksun testaamiseen ja siitä kirjoittamiseen, toisinaan ajatus selkiytyy vasta viikkojen testaamisen jälkeen. Varsinkin vainoavien, outojen, hyvien ja erittäin hyvien tuoksujen kanssa hitaus on auttanut erottamaan timantit helmistä. Kesän suosikeiksi, joiden kulutukselle ei loppua näy, jäivät kaikki kohtaamani lakritsit; makeat, vahvat, mausteiset ja raikkaat.

Tahtia hidastamalla syksyn aikana onkin löytynyt uusia suosikkeja jonoksi asti, ja nyt kun on taas aikaa kirjoittaa, sormet ja hajuaisti suorastaan syyhyävät. Viileiden ilmojen saapuessa maku on keikahtanut sielua lämmittävien mausteiden, gourmandien ja nahkojen suuntaan. Tuoksujen kanssa rauhoittumiseen yhdistyi myös rauhoittumista elämässä yleensä. Esimerkiksi ensimmäisen oman asunnon hankkiminen, mikä aiheutti aluksi yllättävän suurta ahdistusta ratkaisun pysyvyydestä. En muista edes naimisiinmenon tuntuneen yhtä elämää mullistavalta, vaikka päätöksen suuruus ja tunteellisuus ajoittain mykistivät ja saivat jähmettymään innon lisäksi kauhusta. En siis ilmeisesti ole enää lähdössä asumaan kommuuniin, au pairiksi tai kehitystyöhön Afrikkaan, ainakaan lähitulevaisuudessa. Mutta minulla on oma koti. Vähitellen ahdistus on muuttunut pysyvyyden kauneudeksi. Olen asettunut aloilleni. En enää odota ympäristönvaihdoksen tai pikaratkaisujen tuovan elämään mielenkiintoa ja onnea, nyt onni on tehtävä alusta asti itse. Välillä kauhistuttaa miten paljon on jo tapahtunut, ja silti suurimmat seikkailut ovat vielä edessäpäin. Olkoon ne myös tuoksuvia sellaisia.

Ehdottomasti seuraava taloprojektini

Vartaloöljyä ja laventelia, rakkaudella

Pyrin käyttämään tuoksuvaa kosmetiikkaa mahdollisimman harvoin, koska käytän hajuvettä melkein aina. Poikkeuksena ovat bodyshopin vartalovoiteet joihin välillä hairahdun ja kylpyvaahto. Weledan pieniä 10ml vartaloöljypullosia en pystynyt tällä kertaa vastustamaan ensimmäisten pakkasten iskettyä ihoon. Minulla on atopiaan taipuvainen kuiva iho, joka erityisesti talvella muuttuu kutiavaksi ja ärtyneeksi todella helposti. Sen vuoksi rakastan käyttää iholla öljyä pehmitykseen ja kosteuden sitomiseen joko yksikseen tai yhdistettynä kosteusvoiteeseen. Öljy on myös osa laittautumisrutiinejani, sillä olen havainnut sen toimivaksi tatuoinnin värin kirkastajaksi ja kosteuttajaksi ennen säärten esittelyä mekon helman alta.

Weledan öljyillä on myyntipuheiden mukaan myös kosmeettisia vaikutuksia. Koivua selluliittiin, ruusua elvyttämään ihoa, granaattiomenaa ikääntymisen merkkejä vastaan, laventelia rauhoittamaan ja sitrusta virkistämään. Luulen, että ainakin koivulla ja granaattiomenalla saisi lotrata hieman 10ml enemmän, jos haluaisi nähdä vaikutuksia. Toistaiseksi minulle riittää ihan vaan ihoa pehmittävä ja tuoksuilla mieltä hellivä vaikutus. Tuoksuvilla öljyillä on minuun erityinen mielialaa nostattava vaikutus ja iho tuntuu niiden jäljiltä mukavan raukealta. Öljy tuntuu aidommalta kuin voiteet ja lämmittää ihon lisäksi sielua tahmaisuudesta huolimatta. Myös tuoksut tuntuvat uppoavan öljyyn paremmin, voiteiden tuoksut tuntuvat usein keinotekoisemmilta. Ihon lisäksi tuoksuvat öljyt ovat pehmittäneet suhtautumistani laventeliin. En ole aikaisemmin ollut laventelin suuri ystävä, mutta vähitellen se on alkanut löytää paikkansa sydämessäni fiilisteltyäni laventeliöljyni kanssa iltaisin. Tuoksukynttilät ja pyykinpesuaineet ovat olleet laventelille huonoa mainosta ja aiheuttavat ainakin minulle helposti ikäviä siivousaineassosiaatioita aina haistaessani laventelin. Myös monille kukille, erityisesti valkoisille sekä sitrus-tuoksuille on käynyt samoin.  Arki on ympäröity niin monilla keinotekoisilla tuoksuilla, että välillä on vaikeaa tunnistaa jotain miellyttävää ja aitoa sen tullessa vastaan.

Jo ennen laventeliöljyä tietä tasoitti lakritsi-mielessä minulle suositeltu Brin de Reglisse (Jean-Claude Ellena, 2007), jossa lakritsin rinnalla tuoksuva laventeli oli välitön huokaus raitista ilmaa ja kävely auringossa kuivahtaneen yrttipellon laidassa. En varsinaisesti haista tuoksusta heinää, mutta se varmaan tekee tuoksuun kuivattujen yrttinippujen tunnun. Tuoksu nousi ensinuuhkaisulla yhdeksi syksyn suosikeistani. Puolikkaana miinuksena tuoksulle annan loppumetrien turhan palasaippuaisen tunnun, vaikka olen alkanut sietää jo sitäkin. Ilmeisesti kymmenen maistamiskertaa on hyödyllinen lapsuuden oppi myös tuoksujen suhteen. Nyt näyte on lähes lopussa ja painin pihiyteni kanssa. Tuoksu olisi ihana, mutta hyvin ellenamaisen kevyt ja lyhytkestoinen iholla hintaan nähden. Harmittelen usein Ellenan tuoksujen huonoa kestävyyttä, mutta ilmeisesti se on niiden raikkauden ja runollisen haurauden hinta. Tuoksu viihtyy aivan ihon pinnassa, mikä ei tavallisesti ole huono asia, mutta Brin de Reglissen kanssa tuoksun niin fantastiselta, että haluaisin ympärilläni olevienkin huomaavan sen.

Kuva

Paljon makeamman, mutta mieluisan laventeli-kokemuksen antoi myös Chloen Eau de Fleurs- sarjan Lavande (Domitille Berthier, 2010). Oikeastaan yllätyinkin vähän, koska Chloen tuoksut eivät ole kuuluneet suosikkeihini koskaan. Lavandessa iiris, myski ja bergamotti tekevät tuoksusta lempeän turvallisen ja raahaavat laventelin lähemmäs mukavuusalueeni rajaa. Tuoksun puinen pohja tukee laventelista sydäntä ja laventeli pysyy tuoksun tunnistettavimpana osana vaikkei olekaan äänekäs. Yhdistelmä on seesteinen ja rauhoittava, vaikka en vielä ole täysin päättänyt muistuttaako se toisinaan huuhteluainetta vai sikiääkö kuvitelma aikaisemmista laventelitraumoista. Laventeli osana kukkaistuoksua on minulle vaikea, koska haistan sen kitkeränä riitasointuna kun se on yhdistetty tyttömäisen hempeisiin söpöilykukkiin. Ehkä siksi minulle on jäänyt niin pitkäksi aikaa kuva laventelista kuivana vanhana akkana hapantamassa kaiken ilon. Lavandessa kukkakimpun muut osaset ovatkin enemmän vihreitä eikä kitkeryys tule esille. Lavande tuntuu laventelituoksuksi oikeastaan aika modernilta. Voisin harkita sitä kilpailijaksi sadepäivän iiristuoksuille. Laventeli-innossani yritin lopulta antaa uuden mahdollisuuden myös Jo Malonen Amber&Lavenderille, mutta sen kanssa tuli raja vastaan. Tarvitsen laventelini edelleen kiedottuna johonkin herkulliseen, tuttuun ja lempeään. Onneksi laventelituoksuja riittää, joten intoni saa vielä varmasti lisää uusia virikkeitä.

Viimeinen koulupäivä, Lacoste pour Femme

Yllä oleva kuva kertoo suunnilleen, millaisissa puuhissa olen ollut viimeisimmän kuukauden. Nyt on kuitenkin lopputyö tehty ja valmistuminen häämöttää. Vietin pari viikkoa sitten tunteellista opiskelun lopettajaispäivää. Valitsin aamulla tuoksun erittäin kiireellä nukuttuani pommiin, mutta oikeastaan valinta oli itsestäänselvä kun en miettinyt sitä liikaa. Tuoksun löytyminen kaapin perimmäisestä nurkasta ei niinkään. Valitsin tuoksuksi Lacoste pour Femmen, jonka olen alunperin hankkinut ylioppilasjuhlia varten. Ostin sen tarkan harkinnan ja useiden testikäyttöjen jälkeen lahjakortilla, joka oli mieheni ensimmäinen syntymäpäivälahja minulle. Usein kiireessä syntyvät parhaat päätökset. Jos minulla olisi ollut viimeisen koulupäiväni aamuna aikaa, olisin ehkä valinnut jonkun uudemmista suosikeistani. Jonkun jossa tunnen oloni iloiseksi ja virkeäksi, säteileväksi ja itsevarmaksi. Kiireessä mieleeni juolahtivat kuitenkin tuoksuun liittyvät muistot ja suihkautin sitä ranteisiin ennen kuin edes mietin, miltä se tuoksuu.

Nopea ja aamu-uninen kuva

Varmaan ajattelin aikoinaan tuoksua valitessani sen olevan hyvin aikuismainen ja elegantti, jotain millä vaikuttaisin edes hiukan vanhemmalta. Muistan ajatelleeni sen tuoksuvan hyvin hienostuneelta, puuteriselta ja pehmeältä. En halunnut mitään leikkisää tai erottuvaa vaan tuoksun piti olla ensisijaisesti asiallinen kauluspaidan ja silkkihuivin kanssa käytettävä pätevän naisen tuoksu. Jos henkistä nutturaa vielä vähän kiristäisi, se laskettaisiin plussaksi. Käytin tuoksua paljon koko kesän 2007, joten siihen liittyvät muistoissani lukion loppuminen, muuttaminen pois lapsuudenkodista sekä päivä jolloin sain kuulla opiskelemaan pääsystä. Olin niin varma siitä mitä haluan isona tehdä, etten ollut hakenut kuin yhteen opiskelupaikkaan. Kun viesti vihdoin tuli, helpotus ja into tuleviin opiskeluihin oli valtava. Tuntui, että sain helpotuksesta henkäistyä keuhkot tyhjiksi asti ensimmäisen kerran pääsykokeiden jälkeen. Olin varma, että opiskelupaikka ja kotoa muuttaminen ratkaisisi kaiken parhain päin. Ja kyllähän se tietysti ratkaisikin kun elämän suurin ongelma oli suunnilleen se, ettei vain tarvitsisi enää koskaan mennä matikan tai fysiikan tunnille. Haistellessani tuoksua muistan elävästi leikkipuistossa ja rannalla vietettyjä öitä ja omassa asunnossa elämisen harjoittelua. Edelleen ensimmäinen henkäys tuoksua tuo tullessaan voimakkaan ilon ja huolettomuuden tunteen, joka on räikeässä ristiriidassa sen kanssa, miltä tuoksu alkaa tuntua heti ensimmäisten flashbackien jälkeen.

Kiintymykseni tuoksuun kesti sen kesän, jokin siinä alkoi vähitellen nyppiä. Suunnilleen yhtä kauan kesti tajuta ettei oman talouden pyörittäminen ja ammattiin opiskelu ehkä ollutkaan lopulta yhtään helpompaa kuin käydä lukiota kotoa käsin. Varsinkin kun asuin jo lapsuudenkodissanikin melko usein itsekseni tarvitsematta kuitenkaan huolehtia laskuista tai likakaivojen putsauksesta. Itse asiassa tuoksu on nykyään mielestäni aika hirveä. Se on omituisen makea, puuterinen ja kuiva. Freesian tukahduttavan imelä tuoksu tuntuu kääntävän vatsaa jo alkunuoteista asti. Kuvittelen täydellisen näköisten kotirouvien tuoksuvan tältä raahatessaan mukanaan täydellisen liiton  kulisseja päivästä toiseen. Pään sisällä kirkuu, mutta kireä hymy pysyy naamalla. Saattaisin edelleen pitää tuoksusta ellei pinnassa leijuva saippuaisuus tekisi siitä huuhteluainemaista. Tuoksuu kieltämättä hienoilta värin mukaan lajitelluilta käsipyyhkeiltä sen kauluspaitaisen ja silkkihuivisen täydellisen naisen täydellisessä kodissa. Pippurin ja suitsukkeen mausteisuus kyllä miellyttää ja tuo siihen jonkintasoista jännittävyyttä. Puu ja puuterisuus tekevät tuoksusta sen verran kuivan ja pölyyntyneen oloisen, että se kiristää nahkaa ja kuivaa kurkkua. Toisaalta puuterisuudessa on omaa vanhanaikaista viehätystäkin, vienoa ja klassista naisellisuutta. Kokonaisuutena hyvin omituinen yhdistelmä erilaisia tyylisuuntia, joita en saa päässäni kasattua yhteen järkeväksi kokonaisuudeksi.

Herää kysymys, miksi en ole jo hankkiutunut siitä eroon. En muista käyttäneeni tuoksua iholla kertaakaan viiteen vuoteen. Ainakaan kahden viimeisen vuoden tuoksu-tilastoistani sitä ei löydy, mutta pullon suusta olen sitä joskus nuuhkinut. Jokaisessa muutossa se on ollut kirppari-uhan alla, mutta jotenkin olen aina päätynyt antamaan sille lisää armonaikaa. Vaikka tuoksu onkin kokenut ajan kuluessa täydellisen inflaation, luulen sen olevan kuitenkin juuri se jota vanhana kurttumuorina hipelöin ja muistelen nuoruutta. Jo nyt palaan siihen mielelläni parin ensimmäisen sisäänhenkäyksen vuoksi. Koska tuoksulla ei ole nykyhetkeen minkäänlaista tarttumapintaa, se on kuin kuiskaus korvaan menneisyyden minulta. Iholle en enää uskalla sitä suihkauttaa, koska tuoksulla kestää ikuisuuden haihtua pois ja minua alkaa yököttää jo puolessavälissä sen elinkaarta. Ehkä säilytän sitä tulevaisuudessa pahojen päivien varalta työpöytäni laatikossa ja nuuhkaisen työhön leipiintymisen hetkinä muistaakseni miten innoissani ja valmiina muuttamaan maailmaa joskus olin. Tai mistä sitä tietää, ehkä vielä löydän itseni lämmenneenä tuoksulle joskus viidenkympin korvilla kun kamppailen tyhjänpesän kriisissä ja raahaan perässäni oman kuivettuneen liittoni kulisseja. Tavallaan tuoksumaun vaihtelu vuosien varrella on myös lohdullista, koska se tarkoittaa ettei mikään tuomio ole lopullinen ja mielipidettä voi aina tarvittaessa muuttaa. Otan sen myös jonkinlaisena todisteena kykeneväisyydestäni henkiseen kasvuun.

Lisää kuvateksti

Kuten Lacoste pour Femmen, myös opiskelumotivaation kanssa on koettu ylä- ja alamäkiä viimeisen 5,5 vuoden aikana. Myös jatko-opintoja on suoritettu ja into päästä oikeisiin töihin yllättäen vastaakin muistikuvaani lapsellisesta innosta opiskelujen alkaessa. Vaikka nyt vähän kovistelinkin vanhaa suosikkiani, onnistui se kuitenkin luomaan sentimentaalisen pohjavireen viimeiselle koulupäivälleni. Liikutuin opettajien puhuessa viimeisiä juhlavia sanoja ja tunsin jonkinlaista ikävääkin lähtiessäni koululta juhlallisten kuohuviinilasien kilistelyjen ja suklaakonvehtien napostelun jälkeen. Tunteiden kuohuntaa tasoitti kuitenkin illalla laukusta löytynyt mietelause, joka sattui osumaan minulle kun opiskelijoille jaettiin muistoksi elämänohjeet, "Tehdyt työt ovat miellyttäviä" No niinpä! Ja tulevat työt toivottavasti mielenkiintoisia.

Matkamuistoja 1, L'Artisan Parfumeur: Séville à l'Aube

Hyvin harvoin, mutta joskus kuitenkin, tulee vastaan jotain niin yhtäaikaa kaunista ja tuskallista, että se tuntuu saavan sielunkin itkemään. Séville à l'Aube (Bertrand Duchaufour, 2012) kiinnitti huomioni heti kun kuulin sen lanseerauksesta. Viittaus Sevillaan aiheutti jo itsessään sen, että tuoksua oli pakko päästä kokeilemaan. Pakkomiellettä vahvisti nuottilistan herkullisuus ja välimeren tunnelma; mehiläisvaha, oliivin ja appelsiininkukat, benzoin, suitsuke, savu...hmmm. Mausteista, makeaa ja muistorikasta. Vietimme muutama vuosi sitten Espanjassa kaksi viikkoa mieheni ja osan lomasta myös muutamien ystävien kanssa. Sevilla jäi mieleeni aivan erityisenä kaupunkina, vaikka vietimme siellä vain pari päivää. Sen ajan olimme vain kahdestaan ilman ketään muita. Sevilla on hurmaava paikka, pienen keskiaikaisen kylän tuntua isossa kaupungissa. Madridin vilinän jälkeen se oli hengähdyshetki ennen etelän rantojen turistirysiä. Majailimme vanhan kaupungin liepeillä lähellä kaupungin läpi virtaavaa jokea ja Catedral de Santa María de la Sedea, maailman suurinta katolista katedraalia. Muistan hämärästi saaneeni jostain syystä päähäni, että mieheni todennäköisesti kosisi minua Sevillassa. Vietin siis nuo päivät odottavan jännittyneissä ja romanttisissa tunnelmissa. Muistan varsinkin ensimmäisen illan kiireettömän kävelyn joen rannassa auringonlaskun aikaan ja romanttisesti käsikädessä meitä vastaan kävelleet pariskunnat. Lähestulkoon kihisin jännityksestä. Kosinnan aika tuli muutamaa kuukautta myöhemmin, mutta muistoihini Sevilla jäi romanttisimpana kaupunkina jossa olen käynyt.

Parhaiten muistan Sevillasta päivän kun pakenimme keskipäivän kuumuutta tutustumaan Catedral de Santa María de la Sedeen, sen katedraalikauppaan ja viileään sisäpihan puistoon. Istuimme puistossa syömässä eväitä ja katselimme ohikulkevia ihmisiä vailla minkäänlaista kiirettä. Sisäpihan puistossa tuoksui oliivipuilta ja appelsiineilta, jotka olivat siihen aikaan kesästä vielä raakileita. Ohi kulkevat munkit näyttivät lähes samalta kuin voi kuvitella keskiajallakin näyttäneen. Korkeiden muurien sisällä oli keskipäivälläkin viileää ja kosteaa, mikä korosti sekä tuoksua että tunnetta toiseen maailmaan ja aikaan hukkumisesta. Myöskään suurkaupungin äänet eivät juurikaan eksyneet sisäpihan muurien varjoon. Sisällä katedraalissa oli hämärää ja tunnelmallista. Kynttilöitä paloi ympäriinsä, kullatut alttaritaulut ja upea arkkitehtuuri salpasivat hengen. Katoliset vierailijat kävivät tervehtimässä suojelupyhimyksiä ja osa heistä jätti pyhimyksen eteen kynttilän, kukkia tai suuteli patsaan jalkoja. Osan pyhimyksistä jalkojen kultaus oli kulunut puhki vierailijoiden määrästä. Sama paikka ja sen toisesta ajasta oleva tunnelma ovat miljöönä myös tuoksun taustalla olevassa tarinassa.

"I am in Seville, standing under a bitter orange tree in full bloom in the arms of Román, the black-clad Spanish boy who is not yet my lover. Since sundown, we’ve been watching the religious brotherhoods (...) As altar boys swing their censers, throat-stinging clouds of sizzling resins – humanity’s millennia-old message to the gods – cut through the fatty honeyed smell of the penitents’ beeswax candles. -Denyse Beaulieu, The Perfume Lover

Appelsiininkukkien lisäksi toinen tuoksun tunnistettavimmista nuoteista on mehiläisvaha, joka on yksi eniten rakastamistani ja tunteita herättävimmistä tuoksuista. Siitä tehdyt kynttilät paloivat paitsi katedaarlissa, myös toisinaan lapsuudenkodissani. Se on samaan aikaan hunajaisen makea ja aistikas, lohdullisen turvallinen ja animalistinen tuoksu. Appelsiininkukkiin yhdistettynä tuoksusta tulee jopa kitkerän makea ja erittäin huumaava. Kotona ollessa käyn kirkossa harvoin, vain kutsuttuna johonkin perhejuhlaan, vaikka olenkin jo vuosia suunnitellut soluttautumista ortodoksikirkon pääsiäisyön jumalanpalvelukseen. Matkustellessa kuitenkin nautin suuresti vanhoissa kirkoissa käymisestä. Vanhan kirkon tunnelma, taide ja tuoksut saavat mielen hartaaksi ja mietteliääksi. Ympärillä oleva loistokas, mutta usein myös synkästä historiasta muistuttava kauneus ruokkii mieltä ja mielikuvitusta. Luostarikirkkojen kynttilöistä, puisista penkeistä ja lattioista nousee tuoksu jota harvoin kohtaa muualla. Kun siihen yhdistetään juhlapyhiin liittyvät suitsukkeet ja alttarikukat varsinkin etelän katolisissa kirkoissa tai ortodoksikirkoissa, syntyy tuoksu joka on kokonaisuutena mieleenpainuva ja tunnistettavissa eri puolilla Eurooppaa. Ennen Séville à l'Aubea en ollut tullut ajatelleeksi etsiä tai tiennyt edes kaipaavani tällaista uskonnolliseen hartauteen viittaavaa meditatiivista tunnelmaa kotielämääni. Muuten voisin ajatuksissani yhdistää tuoksun mihin tahansa vierailemaani europpalaiseen vanhaan kirkkoon, mutta oliivi- ja appelsiinipuut ankkuroivat tunnelman Andalusian pääkaupunkiin.

Ilman henkilökohtaista tunnesidettä Sevillaan, tuoksu saattaisi olla minulle liikaa. Tai sitten ei. Tämä on tuoksu joka matkaa iholla pitkälle monen mutkan kautta. Tuoksu ei ole kovin raskas, mutta se ottaa tilansa enkä luottaisi sen viihtyvän vain ihon pinnassa. Sen kehittyessä vetovastuussa vuorottelevat mehiläisvahan, appelsiininkukkien ja savuisen suitsukkeen aromit, jotka eivät minua tässä kokonaisuudessa häiritse. Välillä mausteisuus ja benzoinin vaniljainen tuoksu nousevat enemmän esiin ja kehityksen loppuvaiheilla tuoksu muistuttaa herkullisesti pohjasta palanutta vaniljavanukasta. Välillä taas puu ja benzoin korostavat yhdessä suitsuketta muistuttavaa aromia, joka yhdessä mehiläisvahan kanssa saa pään pyörryksiin ja mieleen nousemaan omituisia päiväunenomaisia ajatuksia. Tuoksun hartaasta ja kirkollisesta tunnelmasta huolimatta saan hyvin kiinni myös tuoksun ja sen taustatarinan välisistä eroottisista viittauksista. Voin kuvitella enkelin ja pirun istuvan olkapäilläni kun yritän keskittyä pitämään ajatukseni hartaana ja kasassa humalluttavan suitsukkeen ja mehiläisvahan animalistisen vireen ja houkuttaessa ajatukset vähitellen poskia kuumottaville sivuraiteille. Tunne on epämukava, kuin olisi jäänyt kiinni pahanteosta. Kuten katolisen kirkon patriarkaalisessa hierarkiassa, jossa papilla on luterilaiseen kirkkoon verrattuna huomattavasti tärkeämpi osa rukousten ja anteeksiannon välittämisessä, tunteessa on jotain hyvin häiritsevää. Lisäksi minun on mielikuvamatkaillessakaan vaikeaa olla tuntematta oloani syntiseksi katolisessa kirkossa, varsinkaan keskiaikaisessa sellaisessa opittuani tuntemaan katolisen uskon ihmiselle asettamat vaatimukset. Pelkkä ajatus ripittäytymisestä, syntien ja synkimpien salaisuuksien vaivautuneesta tunnustamisesta, tuntemattomalle kaapumiehelle ikuisen elämän toivossa tuntuu vähintäänkin perverssiltä ihmisestä joka on tottunut selvittämään hengelliset asiansa yksityisesti omantuntonsa kanssa.

Séville à l'Aube on intensiivinen ja intiimi kokemus, tuoksu jonka kanssa en saa mitään järkevää aikaan. Voin käyttää sitä lähinnä nukkumaan mennessä ja unelmointiin varattuina päivinä joina ei ole tarkoituskaan saada mitään aikaiseksi. Välillä se tarttuu nenään ja aiheuttaa tukahduttavassa makeudessaan pahoivoivan olon ja orastavan päänsärkyn. Silti kaipaan sitä heti kun olen liikkumatta tarpeeksi kauan eikä tuulen vire tuo sitä nenääni. Se on yksi harvoista kohtaamistani tuoksuista, joka kiteyttää täydellisesti sen mitä tuoksut minulle merkitsevät. Täydelliset tuoksut ovat muistoja, nykyisiä ja tulevia. Musiikkia korvissa ja kaukomatkoja mielessä. Huomattavasti enemmän tunne- kuin tuoksukokemuksia. Sen vuoksi myös tuoksu jonka koen hajuaistillani ajoittain epämiellyttäväksi voi nousta suosikkieni joukkoon sen herättämän tunteen ansiosta. Usein minulla onkin todellisiin lempituoksuihini hieman ambivalentti side. Ja ensimmäistä kertaa huomaan, että tuoksun saatavuus vain 100ml pulloissa onkin pelkästään positiivinen ja vatsassa kutkuttava asia. 

Iiris, sateisen vapaapäivän tuoksu

Kuva

Syksy sateineen on todella saapunut. Enimmäkseen olen auringon ihminen ja inhoan pimeää ja märkää, mutta syksyn pimeydessä ja sateissa on myös jotain rauhoittavaa. Mennyt kesä kuten muutkin kesät, on ollut tapahtumia ja menoja täynnä. Kesällä on joka päivä pakko vähintään lähteä lenkille tai terassille ihan vain siksi, että on kesä ja varsinkin jos aurinko paistaa. Kesän jälkeen viileä sateinen
päivä on lomaa ja mielenrauhaa. Siihen ei liity samanlaista suorituspakkoa kuin auringonpaisteeseen.

Kuva

Olen kaivannut jo jonkin aikaa täydellistä sateisen vapaapäivän tuoksua ja tullut lopulta siihen tulokseen, että iiris on se mitä sateella kaipaan. Se on herkullisen herkkä ja haavoittuvainen nuotti. Iiris on vähän totinen ja hiljainen, mutta pitää puolensa suuremmassakin kukkakimpussa rauhoittaen kiljuvaa joukkoa. Iiris tekee tuoksusta usein hienostuneen ja rauhoittavan, sen tuoksun on sanottu auttavan mietiskelyssä ja avartavan ajattelua. Se on kuin silkkinen vaate, iholla tarpeen mukaan viileä tai lämmin. Huokaus sateisena sunnuntaiaamuna kun sateinen sää päällepäin harmittaa, vaikka oikeasti halusikin viettää päivän laiskotellen yöpaidassa ja villasukissa teemukin kanssa.

Sumuisen ja sateisen päivän iiris-tuoksuiksi Chanelin No 19 Poudre ja Pradan Infusion d´Iris ovat hyväntuulisia ja helppoja vaihtoehtoja. Tuoksut ovat puuterisen rauhallisia ja hyväntuulisia. Oikeastaan sade onkin jo mennyt ohi ja taivas alkaa pilkottaa. No. 19 Poudre on 70-lukulaista esiäitiään huomattavasti kesympi versio. En ole testannut alkuperäistä pitkään aikaan, mutta muistan sen huomattavasti kipakampana ja vihreämpänä. Poudressa voimakas nahka on vaihtunut puuterin kuiskaukseen. Poudre on alkuun vihreä ja viileän puuterinen, mutta kääntyy huomattavasti makeampaan ja lempeämpään suuntaan. Puuterisuus tekee siitä samalla suloisen vanhanaikaisen ja tuoksu sointuu hyvin yhteen mummoni vanhan kampauspöydän kanssa. Olen vakuuttunut, että sen uumenista edelleen nousee sinne joskus levinneen puuterirasian tuoksu. Pradan versioon iiriksestä verattuna Poudre on vahvempi ja pitkäkestoisempi ja myös kehittyy iholla selkeämmin kuivasta vihreästä lempeän makeaan. Minimalistisemmasta kehityksestään huolimatta Pradakin on yllättävän monisävyinen. Myös Prada alkaa vihreällä puuterisuudella, mutta Poudreen verrattuna lempeämmin. Se muistuttaa oikeastaan aika paljon Poudren sydäntuoksua. Pradan asettuessa ihoon kunnolla siihen kehittyy minttuinen vihreää teetä muistuttava sävy, joka kestää iholla lähes tuoksun elinkaaren loppuun asti. Viimehetkellä tuoksu tekee yllättävän käännöksen, makeus katoaa ja jäljelle jää pelkkää kosteaa vihreyttä. 

Kuva

The Different Companyn Bois d'Iris jatkaa melko samanlaista linjaa iiris-tulkinnassaan, mutta on jo askeleen kuivempaa sorttia. Tuoksun alku on kuivakka ja iirikseen usein yhdistettävä vetiver antaa sille kuivan puisevan ja saippuaisen tunnun. Tuoksu ei ole ihoon asettuessakaan yhtä hyväntuulinen kuin kaksi edellä mainittua, mutta se tyynnyttää tehokkaasti. Jos Infusion d'Iris on virkistävää vihreää teetä, tämä on pehmeintä samettia ja metsän hiljaisuutta.

Kuva

Vertailukohteena näihin muihin Serge Lutensin Iris Silver Mist on hyvin erilainen iiris-tuoksu ja on samalla selkeässä linjassa muiden puisen mausteisten Lutensin tuoksujen kanssa. Se ei todellakaan tyynnytä tai peittele lämpimästi. Se on mainio litku muistuttamaan siitä, että iiriksen tuoksu hajuvesiin tulee kasvin juuresta eikä kukasta. Muut iiris-tuoksut ovat lopulta kuitenkin aika pehmoja kukkaistuoksuja verrattuna tähän äkäiseen juurakkoon jonka välistä yksittäinen pikkukukka ehkä yrittää nostaa päätään. Vaikka nautinkin alun lyhyestä porkkanaisesta vivahteesta, saan enimmäkseen irti vain kuivaa puuta ja amberia. Soppaa makeuttava suitsukkeen vivahde vain pahentaa asiaa, sillä minun on toisinaan vaikea sietää sitä varsinkin puunuotteihin yhdistettynä. Omalla ihollani tuoksu ei toimi, vie tuntikausia ennen kuin se alkaa asettua ihoon ja tuoda esille lempeämpää puoltaan. Tuoksuna se kuitenkin painuu mieleeni mahtavan vahvana tuoksuna muistuttaen iiriksessä olevasta potentiaalista monipuolisempaankin kauneuteen kuin perinteiseen kukkakimppuun.

Perfume Noir

Hajuvesimaailmassa on tunnuttu olleen muutamana kuluneena vuonna synkissä tunnelmissa uutuusliemiä ideoidessa. Mahtavatko maailman apokalyptiset talousvirtaukset ja pelko luksustuotteiden kulutuksen vähenemisestä olla syynä, mutta ainakin jokapojan hajuvesiä tuottavat suuret talot ovat puskeneet markkinoille hämmästyttävän määrän yötä ja synkkyyttä palvovia tuoksuja. Jos mietitään viimeisen vuoden aikana tapahtuneita lanseerauksia, lista kasvaa jo pitkäksi. Bvlgari ehti avata pelin peräti kahdella Noir -tuoksulla, Jasmin Noir ja Mon Jasmin Noir, viime vuoden puolella. Kuin muistuttaakseen siitä, kuka leikin oikeastaan aloitti, tuli tämän vuoden puolella vielä Mon Jasmin Noir L´Eau. Loppuvuodesta 2011 mukaan liittyi Lancomen Tresor Midnight Rose, joka nosti muumioituneen tuoksun jälleen pinnalle 90-luvun kulta-ajoista. Kun joka naistenlehden hypetys alkoi laantua, naureskelin keväämmällä Armani Code Lunalle, jonka mainoskamppanjasta tuli mieleen lähinnä rahastuksen makuinen Twilight rip-off. Kun kesän aikana Givenchyn Dahlia Noir ilmeistyi kotikaupunkini vaatimattomaan valikoimaan samalle standille Chanelin Coco Noirin seuraamana, alkoi epäilys jo herätä. Loppukesästä öiden jo hämärtyessä spottasin vielä Agent Provocateurin lanseeraavan piakkoin Petale Noirinsa ja Lolita Lempicka kokonaisen trion Illusions Noires sarjassaan. Mikä on synkentänyt parfymöörien mielet? Julkkistuoksuilta on totuttu odottamaan jatkuvaa syntisen yön sanomaa, mutta vaikka keskiyöt ja kuutamot jätettäisiin sikseen, jäljelle jäävät Noiritkin ovat jo melkoinen yhteensattuma tai onnistunuttta teollisuusvakoilua. Jopa kuluneen vuoden pullot ovat samanlaisia keskenään.

Fragrantica

Fragrantica

Fragrantica

Lempickan trion ja Petale Noirin testausta saa vielä odottaa, mutta muut tuoksut eivät juuri vakuuttaneet Noir-luokassa. Loputkin Noirit aion päästä koeajamaan, koska niiden alkuperäisversioissa voisi olla ainesta viitekehykseen. Kyse voi olla omasta päähänpinttymästäni, mutta odottaisin noirilta minimissään edes hieman intensiivisyyttä, synkkyyttä ja intohimoa. Tästä valikoimasta suurin osa on lopulta aika kevyitä kukkaistuoksuja, eikä ainutkaan ole erityisen tuhdin tai riittoisan oloinen. Tai ehkä olen polttanut hajuaistini karrelle viime aikojen Serge Lutensin fiilistelyllä. Tai ehkä kevyydellä kosiskellaan suurempaa kohderyhmää. Code Luna on ainoa, jonka määrittelisin raskaamman sarjan tuoksuksi. Sekään ei vedä vertoja tuhdimmille mausteisille orientaaleille, mutta tässä valikoimassa muihin verrattuna siinä on kuitenkin yritystä selviytyä synkästä ja myrskyisästä yöstä. Midnight Rose ja Jasmin Noir  L`Essence putoavat keskenään samaan sarjaan semi-intensiivisten kukkais-mauste tuoksujen sarjassa. Molemmat tuntuvat aika vaivattomilta kukkaistuoksuilta. Jos voin hyvällä omalla tunnolla sanoa tuoksun sopivan myös toimistoon, se ei täytä omia vaatimuksiani Noirille. Minulle Noirin kuuluu olla jotain vaativampaa ja oman tilansa ottavaa. Mainitaan tässä vaiheessa, ettei minkään edellä mainitun tuoksun alkuperäisversiokaan kuulu suosikkeihini, joten en tunne niitä niin hyvin, että osasisin arvioida onko tuoksuissa jonkinlaista "noiria" esiäiteihinsä verrattuna. Mutta jos on, ei taida maksaa vaivaa tutustua jatkossakaan.

 

 

 

Fragrantica

Fragrantica

Chanelin Coco Noirin suhteen minulla oli suuremmat odotukset, koska kyseessä on kuitenkin Chanel, joka ei ole erityisen tunnettu höyhenen kevyiden tuoksujen talona. Jo tuoksun luonnehdinta "Coco Noir, a great nocturnal Baroque" antaa uskoa, että ollaan päästy lähemmäs itse aihetta. Tuoksun alku kuitenkin yllättää kevyellä hedelmäisyydellään, joka kestää iholla tuoksun elinkaaren loppumetreille asti. Tuoksun eduksi voi sanoa, että sen kehityskaari iholla on mukavan tasapainoinen ja looginen kuin auringonlasku. Alun kirkasta hedelmäisyyttä seuraa sydäntuoksussa esiin nouseva santelipuu, tonkapapu ja myski, joiden miellyttävässä seurassa saan viettää iltaa. Kun olen selvinnyt ensimmäisten viiden tunnin ohi Coco Noirin kanssa, alan tykästyä sen makean savuiseen jälkimakuun ja päästä lähemmäs oikeaa fiilistä. Menneisyydessä en ole löytänyt sopua Chanelin tuhtien tuoksujen kanssa, mutta tämä on ihan käytettävä tuoksu niillekin joita Chanel-pilvi pelottaa. Mutta, jos olisin erityisesti noiria vailla, lähtisin kartoittamaan vanhempaa tuotantoa.

Kuva

Givenchyn Dahlia Noir tuntui Chanelin rinnalla katu-uskottavimmalta vaihtoehdolta Noir-rintamalla jo viehättävän vanhanaikaisen artdeco -henkisen pullonsa ansiosta, mutta suurta synkkyyttä ja sielun tuskaa on vaikea tästäkään löytää. Tuoksu on lähinnä puuterinen, ajan kuluessa kehittyy mukavan makeaan suntaan ennen kuin hiipuu pois ennen kymppiuutisia. Tuoksun voi kuitenkin ottaa intiiminä kokemuksena, se viihtyy hyvin lähellä ihoa. Täydellinen kuutamokeikoille siis, ei paljasta stalkkerin läsnäoloa uhrille samantien. Chanelin ja Givenchyn eduksi kisassa voidaan laskea laadukkuus. Tuoksut asettuvat hyvin ihoon eivätkä tuoksu päälleliimatuilta tai pistäviltä kunhan Coco Noirin alun hedelmäpommista selviää.

 

Fragrantica

Päällimmäiseksi Noir-maratonistani jää välinpitämätön penseys sillä epämiellyttävällä tavalla. Tällä kertaa ei irtoa intohimoisia tunnekokemuksia tai tuoksumaisemia. Tuskin tunnen suurta tarvetta palata mihinkään kokeilemaani. Aihepiiri kuitenkin viehättää. Mikä tekee tuoksusta "Noirin"? Tuoksujen ainesosissa vilkkuu tonkapapua, vaniljaa, puuta, myskiä ja pippuria, mutta myös hedelmiä ja runsaasti kukkia. Kuvauksissa pyörivät mystisyys, sensuellius, viettelevyys, romanttisuus,... Eikö tässä ole kysymys aika peruskuvastosta? Harvemmin tuoksua kuvataan markkinointimielessä äärimmäisen luotaan työntäväksi ja epäseksikkääksi. Kaipaisin noirin kuvaukseen enemmän oikeaa tunnelmaa ja rajojen koettelua film noir -tyyliin. Ehkä sillä saisi aikaan myös parempia tuoksuja.

Kuva

Ajatuksena minua innostaa kovasti ajatus "Perfume Noir" -tyylisuunnasta elokuvatyylin henkeen. Siinä olisi ainesta jollekin kokeilemisen arvoiselle. Synkkiä dekkari-tyyppisiä tuoksuja, joiden loppuratkaisu yllättäisi eikä jättäisi kylmäksi. Romantiikkaa ja välinpitämätöntä kyynisyyttä samassa paketissa höystettynä moraalisella arveluttavuudella. Savuisia kapakoita ja peilikuvia, suurisilmäisiä femme fataleja valokeilassa ja trenssitakkisia yksinäisiä susia juuri ja juuri katulampun himmeän valon ulottuvilla. Vaniljaa, savua ja mausteita kukilla ja ehkä muutamalla tarkoin valitulla hedelmällä höystettynä tarjoiltuna nahkaisella puupedillä. Kyllä kiitos!

Jos Perfume Noir -tyylisuunta olisi olemassa, minkä olemassaolevan tuoksun nostaisit siihen?

Note to self: Älä osta täyttöpulloa, jos et ole miettinyt etukäteen miten saat siirrettyä sen tavalliseen hajuvesipulloon

Hankin tuossa vähän aikaa sittten Travalon erään tuoksun kylkiäisenä ajatuksena saada vanha Clarinsin par Amour 100ml pulloni helppokäyttöisemmäksi versioksi. Verkkokaupassa tarkasteltuna Travalo vaikutti kätevältä, mutta nyt en enää tiedä miten saisin litkun siirrettyä siihen.

Olen aikoinaan hankkinut tyhmyyksissäni budjettisyistä Clarinsin par Amourin 100ml täyttöpullona, mikä taisi lopulta kääntyä hintavaksi virheeksi. Tuoksua ei ole tullut kovin paljon käytettyä täyttöpullosta annostelun hankaluuden vuoksi. Olen myös huolissani, että suoraan sormelle annostellessa pulloon menee bakteereja ja happea, mikä ajan kanssa pilaa hajuveden.

Ajattelin ostaessani tuoksun, että dekantoin sen ajan kanssa pienempään tavalliseen pikkupulloon. Dekantointia eli hajuveden siirtämistä tai jakamista pullosta toiseen mahdollisimman hellävaraisesti voi harrastaa muutamalla hyvin helpolla tavalla. Tarkoitus olisi saada aine mahdollisimman vähällä litku-ympäröivä maailma kontaktilla ilmatiiviistä pullosta toiseen, jotta neste ei saisi happea tai bakteereja itseensä. Banaaleimpia ja lopulta myös aikaavievimpiä ja sotkuisimpia kokeilemiani tapoja ovat olleet nesteen suihkuttaminen suoraan spray-korkista ja kaataminen suppilon avulla tai ilman pullosta toiseen. Tätä on tarvinnut harrastaa vain sellaisten pullojen kanssa joista ei saa joko spray-osaa tai korkkia ollenkaan irti. Jos spray-osan saa irti, helpointa on laittaa tavallinen apteekista saatava lääkeruisku korkin "pilliin" kiinni ja vetää neste ruiskuun samalla kun painaa korkin mäntää alas. Neste siirtyy kyllä siististi ruiskuun, mutta siitä sen joutuu ruiskuttamaan suoraan toisen pullon korkista alas ja ainakin ilmaeristys kärsii.

Hankkimani Travalon kanssa hajuvesipullon koko korkkia ei tarvitse rassata irti kummastakaan pullosta eikä ainetta lirutella pullosta toiseen. Yksinkertaisuudessaan riittää, jos saa alkuperäisen pullon korkin spray-osan irti niin että pilli jää paikalleen. Pillin saa tungettua Travalon pohjassa olevan kumitulpan kautta sisään ja neste siirtyy pullosta toiseen pumppaamalla korkin mäntää pohjaan. Siistiä ja hygieenistä. Samanlaista mekanismia käytetään myös esimerkiksi nestemmäisten suoneen tai lihakseen laitettavien lääkkeiden annostelussa, millä varmistetaan aineen pysyminen steriilinä. Mainittakoon plussana tuotteelle säilyvyyden kannalta myös umpinaisuus varustettuna vain pienellä ikkunalla josta näkee paljonko litkua on jäjellä, mutta tuoksu pysyy melko hyvin valolta suojassa.

Nerokkaan oloinen mekanismi häikäisi, mutta en tullut ajatelleeksi, että Travalo tosiaan vaatii kaverikseen irti saatavalla spray-korkilla varustetun hajuvesipullon. Täyttöpullosta siirtäminen ei taida olla mitenkään mahdollista. Kun huomasin tulleeni umpikujaan, harkitsin litkun siirtämistä tutulla tavalla lääkeruiskun tai sekottajan avulla, mutta ne eivät mahdu kumitulpasta sisään. Hetken mietin myös neulalla varustelulla ruiskulla lähestymistä, mutta luultavasti saisin vain Travalon kumitulpan pysyvästi hajalle. Yritin myös paria melko mielikuvituksellista keinoa saada tuoksua Travalon yläpäästä sisään (korkki ei tietenkään lähde irti) siinä onnistumatta. Onnistui yrityksissäni ainoastaan tuhlaamaan 1/4 par Amourista ja samalla hajustamaan sillä koko keittiön. Ilmeisesti joudunkin tekemään matkaversion jostain toisesta tuoksusta ja hankkimaan par Amourille tavallisen lasisen spraypullon ja siirtämään sen vanhalla menelemällä ruiskun kanssa. Vai keksiikö joku muu pulmaan järkevämpää ratkaisua?

Tarinoita riippuvuudesta ja lakritsiövereistä

En ole koskaan ollut se tyttö jota kannattaa yrittää hyvitellä suklaarasialla riidan jälkeen. Mutta jos tuot minulle lakritsia, antaudun täysin. Minulla on ollut lapsesta saakka viha-rakkaussuhde lakritsiin. Rakastan kaikkea siinä, syvää väriä, tahmeaa napakkaa koostumusta, vastustamatonta suolaisen imelää makua, joka saa pään humisemaan sekä tietysti makean synkkää tuoksua. Se on pahe jota koitan välttää, synkkä viettelijä joka houkuttaa pahoille teille (jokainen suklaa-addikti varmaan tietää myös mistä puhun). Heikkouteni vuoksi jokainen karkkilakko, jonka olen koskaan aloittanut on päättynyt tuskalliseen tappioon lakritsiöverin muodossa. Asun edelleen yhdessä Suomen lakritsi-kaupungeista ja lapsuudesta muistan kun itätuuli toi mukanaan ihanan tuoksun tehtaalta. Tunnistin tuoksun luultavasti jo ennen kuin osasin edes yhdistää sitä mihinkään syötävään. Ehkä minulla ei siis koskaan ollut todellista mahdollisuutta olla kiintymättä lakritsin tuoksuun.

Kuva

Samankaltainen viha-rakkaussuhde on syntynyt lakritsia sisältäviin tuoksuihin. Ne vain ovat niin syötävän hyviä, mutta samalla ällöttävän imeliä, minkä vuoksi sopivat harvoin omalle iholleni. Ensimmäinen lakritsituoksu hankintani Dieselin Loverdose (Honorine Blanc ja Olivier Cresp, 2011) saapui hyllyyni jokin aika sitten kun en voinut enää vastustaa kiusausta löytäessäni sen hävyttömän halvalla netistä. Hävytön koko tuoksu onkin, lähestulkoon törkeä aina pulloa myöten. Pyrin välttämään ikärajojen asettamista tuoksuille, mutta tämä uskomattoman imelä ja ensinuuhkaisulta halvan oloinen tuoksu kirkuu teiniunelmia ja ikäkauteen liittyvää lapsellisen itserakasta ehdottomuutta.

Tuoksuja tutkiskellessa oppimistani asioista ehkä ihastuttavin on se, ettei minun enää tarvitse pitää kaikista hyvistä tuoksuista tai pystyä käyttämään niitä. Tuoksujen käyttämisestä on tullut rennompaa kun ei tarvitse kiinnittää huomiota pulloon, imagoon, hintaan tai brändiin vaan pelkästään litkuun itseensä. Nykyään tuoksun luokitteluun hyväksi riittää, että se saa minussa aikaan tunnevasteen. Tunne voi olla mitä tahansa "hyi helvetin" "haluan nuolla tämän iholtasi" välillä. Joskus sopivalla hetkellä tuoksu on saanut jopa kyyneleet silmiin kun siihen on liittynyt haikea muisto. Pahimpia antikliimakseja ovat tuoksut, joista ei osaa sanoa yhtään mitään eikä niitä yleensä edes muista seuraavana päivänä.

Kuva

Mutta takaisin Loverdoseen. Tämä tuoksu menee tunteisiin hyvin epämiellyttävällä ja riippuvuutta synnyttävällä tavalla. Aina kun käytän sitä, tuntuu ettei minun pitäisi tehdä sitä itselleni tai läheisilleni. Se on liian huomiota herättävä ja äänekäs minulle. Silti huomaan haistelevani rannetta jatkuvasti ainakin ensimmäisen parin tunnin ajan, jonka jälkeen tuoksua tekee mieli lisätä lakritsin alkaessa väistyä vaniljan tieltä. Lisäykselle en toistaiseksi ole altistanut läheisiäni, sillä kyseessä on tuoksu, joka saattaa aiheuttaa sisätiloissa astmakohtauksen hyvin pieninäkin annoksina. Loverdose käy päälle, se täyttää koko huoneen ihastuttaen tai tukahduttaen kaikki läsnäolijat. Ensinuuhkaisulla asetin tuoksun samalle viivalle monien karkkisten teineille suunnattujen ei kovin laadukkaiden tuoksujen kanssa, kunnes huomasin tuoksun kehittyvän iholla edeten kiusallisesti juuri ja juuri sietokykyni rajoilla. Loverdose todella kiristää pinnaani ja haastaa ennakkoluuloista hajuaistiani. Pahuksen litku myös kestää, suorastaan stalkkaa minua pitkälle iltaan huutaen "Huomaa minut!" jokaisella hengenvedolla. Ja juuri sitä kaikkea ärsyttävyyttä siinä rakastan. Se vaikuttaa myös yllättävän laadukkaalta, mihin en ole ollenkaan tottunut. K,aikki satunnaisesti kokeilemani karkkituoksut ovat hiipuneet iholtani ikävän kitkerinä, käyneen marjamehun hajuisina. Ilmeisesti vastusteluistani huolimatta välillämme on kemiaa.

Kuva

Loverdose on sekoitus kaikkea makeaa ja suloista, mutta se ei ole iloinen tuoksu.  Se on söpö, pinkki ja hattaraisen rakkaudentäyteinen, mutta hyvin synkällä pohjavireellä varustettuna. Tuoksun nimi kuvaa hyvin itse sisältöä, Loverdose todella on kuin pakkomielteistä ihastusta ja halua, joka kuitenkin menee yli omassa narsistisessa riippuvuudessaan. Kokeilin myös tuoretta edt versiota, joka oli ensinuuhkaisulla vain vähän vähemmän vaniljainen ja enemmän kukkainen. Tätä tunnetta ei ole kuitenkaan tarkoitettu koettavaksi kevytversiona, joten annoin edt:n jäädä sikseen.

Kuva

Toisena hankintana lakritsin himossani päädyin alkuperäiseen v. 1997 tuoksusarjan aloittaneeseen Lolita Lempickaan (Annick Menardo), joka tosin on kuulema ajan kuluessa jo ehtinyt muuttaa muotoaan. Tuoksua kaupattiin minulle erityisen lakritsaisena, mikä johti hieman harhaan (Lempickasta on tullut siis vakio sokko-ostos merkkini). LL on miellyttävä gourmand, mutta lakritsaisuudessa se jää Loverdoselle ehdottomaksi kakkoseksi. Jos pysytään valitussa tunnekuvauksen teemassa, LL on enemmän jo vähän aikaa ja näivettymistä nähnyt intohimo. Toisaalta se on ehtinyt kasvattaa ympärilleen muita kypsempiä, vähemmän itsetuhoisia ja paremmin aikaa kestäviä tunteita. Sen ei tarvitse runtata viestiään perille suoraviivaisella hajuastin turruttamisella, vaan se voittaa puolelleen peroonallisuudella ja monisävyisyydellä. Kuten jo aikaisemmassa Lempickan Forbidden Flower -hankinnassa manteli nousee nenääni voimakkaimpana, mutta tällä kertaa vaniljan ja tupakan siivellä. Myös puiset sävyt ovat enemmän esillä. Nyt kun olen päässyt testailemaan alkuperäistä Lempickaa ymmärrän jo hyvin Forbidden Flowerin olevan sen rinnalla huomattavasti kukkaisempi ja kevyempi versio, vaikka se vielä keväällä vaikutti gourmandeihin tottumattomalle aika tuhdilta.

Kuva

En ole lopulta törmännyt selkeään lakritsin tuoksuun kovinkaan usein oman "lähikauppani" perusvalikoimassa. Lakritsi liitetään harmillisen usein vaniljaan ja muihin makeisiin nuotteihin, mikä tekee siitä minulle helposti liian imelän. Kaksi makeaa lakritisituoksua lienee jo tarpeeksi yhdelle naiselle addiktion ylläpitämiseen, täytyyhän tilaa jäädä vähän muillekin riippuvuutta aiheuttaville aineille. Silti väkisin tekisi mieli liittää kokoelmaan vielä joku oikein hyvä ja vahva yrttinen tai suolainen lähestyminen lakritsiin. Salmiakkikaan ei olisi ollenkaan paha.
Ideoita?

 

Just Breathe

Aina välillä huomaa ajautuneensa elämässä liian stressaavaan tilanteeseen, jolle ei tunnu näkyvän minkäänlaista loppua. Kun yksi asia on käsitelty loppuun, stressi vain muuttaa muotoaan. On opiskeluja ja töitä, asuntolainaa ja perhehuolia. Valmistuminen häämöttää eikä ole minkäänlaista tietoa mitä töitä tekee edes ensi viikolla. Jatkuvasti tuntuu olevan niin kiire, ettei kaksi vapaapäivää enää riitäkään edellisestä viikosta toipumiseen.

Kun vihdoin jäin toivottavasti lyhyelle kesälomalle/työttömäksi opiskelijaksi ilman tuloja, huomasin etten jaksanut ensimmäisellä lomaviikolla edes laittaa ruokaa. Halusin vain nukkua pitkiä päiväunia, lukea vähän jotain hömppäkirjaa ja nukkua lisää. Sen onneksi teinkin ja nyt toisella lomaviikolla kaikki alkaa näyttää jo paremmalta (ja osaan jo sanoa työttömyyttä lomaksi). Näistä lähtökohdista nousi tarve löytää tuoksu jota nuuhkaisemalla pääsisin välillä edes hetkeksi jonnekin muualle kun stressi meinaa voittaa minut kesken päivän.

Kuva

Olin jo aikaisemmin talvella tilannut CB I Hate Perfumen Memory of Kindness ja Just Breathe -tuoksuista samplet ennakoiden tämänkaltaista heikkoa hetkeä. Tuoksujen kehittäjän Christopher Brosiuksen tarinan mukaan Memory of Kindness on luotu muistuttamaan häntä tädistään, lempeimmästä tuntemastaan ihmisestä, ja tämän kasvimaasta jossa kasvoi tomaatteja. Pelkäsin tuoksun muistuttavan liikaa kasvisliemikuutiota, mutta se olikin hyvin raikas tuoreen tomaattipensaan tuoksu. Tuoksu on lempeä ja rauhoittava. Siinä ei ole tippaakaan kitkeryyttä ja sopii hyvin myös iholla käytettäväksi, mikä ei ole aina itsestään selvää tämän herran tuoksuille. En ole koskaan itse viljellyt vihanneksia, mutta toivoisin hyötypuutarhan tuoksuvan tältä. En ehkä rakastunut täysin ensi nuuhkaisulla, mutta se teki tehtävänsä. Voisin helposti ajan kanssa kasvaa siihen kiinni.

Kuva

Just Breathe on aika eri tyyppinen rauhoittava tuoksu. Sen tarkoitus olisi kuvauksen mukaan koota ajatukset ja viedä mielikuvamatkalle buddhalaiseen temppeliin bambun, teen, seetrin ja suitsukkeen voimin. Odotin tuoksun olevan hyvin vihreä ja raikas, mutta suitsuke tekeekin siitä melko makean. Suitsukkeesta huolimatta en sanoisi tuoksua kovin itämaiseksi, puu ja tee pitävät sen raikkaana. Iholla pidempään ollessa se muuttuu hyvin saippuaiseksi ja alkaa muistuttaa melko paljon Clean Fragrancea. Jostain syystä saippuaisista tuoksuista tulee minulle merellinen fiilis. Mutta sekin käy tarkoitukseen. Ja meri on minulle joka tapauksessa myös mielikuvissa lähempi matkakohde kuin temppeli.

Kuva

Rauhoittumiseen Jo Malonen Wild Bluebell on yksi luottotuoksuistani. Se on viileän nihkeä ja vetisen makea kukkaistuoksu. Jasmiini ei aina ole suosikkilistani ykkösenä, mutta tässä sekin sulautuu miellyttävän viileäksi osaksi kevyttä kokonaisuutta. Wild Bluebellia on kuvattu alkukevään raikkaaksi tuoksuksi, mutta itse olen kokenut sen lohduttavaksi erityisesti myöhään syksyllä tai aikaisin keväällä kun on vielä lunta. Tuoksu on niin viileä ja sinisävyinen, etten löydä siitä mitään aurinkoista ja iloista. Parhaiten se on sopinut melankoliassa kierimiseen ja nukahtamisen avuksi täydenkuun aikaan tai liian kiireisen iltavuoron jälkeen. Tuoksu muistuttaa minua hieman Moschinon Toujours Glamourin alkutuoksusta ennen kun manteli ehtii potkaista kunnolla.

Kuva